Noku en kehtaa

Kuvalähde.

On yks semmone ilmaus, jota en kestä. Joka on musta maailman raivostuttavin. Se, kun joku ei kehtaa jotain.

Tiiän paljon asioita, joita ei kehdata. Ei kehtaa kysyä, ei kehtaa viitata,ei kehtaa sanoa, ei kehtaa tunnustaa että rikkoi, ei kehtaa pukeutua, ei kehtaa mennä yksin salille, ei kehtaa olla alasti, ei kehtaa soittaa, ei kehtaa väittää. En mä kehtaa.

Wikipedia sanoo kehtaamisesta seuraavaa:

Verbi

kehdata (73) (taivutus)

1. uskaltaa ilman että hävettää

Uskaltaa ilman, että hävettää. Häpeäminen on toinen semmoinen juttu, jota mun mielestä harrastetaan usein ihan turhaan. Ihan turhaan oon itekin kokenu tuskaa ja ahdistunu semmoisten asioiden vuoksi, joita toiset ei edes huomaa.

Oon kokenu häpeää seuraavista asioista: kun kompastuu julkisella paikalla, kun kaataa jotain päälleen julkisella paikalla, kun ei osaa sanoo r-kirjainta ja opettaja kysyy jotain sanaa missä on r, kun pitää mennä tyttöjen pukkariin riisumaan, kun on kertonu jollekin jotain asioita humalassa ja ajattelee asiaa seuraavana päivänä, kun kävelee oppilasjoukon ohi koulun käytävällä ja ne hiljenee, kun pitää tunnilla tehdä jotain muiden edessä, kun lyö päänsä junan/bussin kattoon, kun ei osaa käyttää kuntosalilaitetta ja painii sen kanssa yksin, kun tekee typerän kirjoitusvirheen ja joku muu huomauttaa siitä, kun mokaa töissä, kun täytyy kysyä asiaa jota ei ite tiedä. Jätän tästä nyt pois myötähäpeä-termin, joka on ihan oma lukunsa.

Oon yrittäny lopettaa nolostelun. Sen, kun ei kehtaa. Kirjoitin aiemmin, miten opin lukiossa viittaamaan ja kysymään rohkeesti tunnilla. Se on auttanu. Se, miten suurin osa ihmisistä ei oo ilkeitä, eikä ne naura, jos kysyy. Ne vastaa ja kertoo.

Mitä enemmän kysyy, sitä vähemmän noloks se muuttuu. Se on erikoista: nykyisin saan itseni paljon nopeammin aukaisemaan suuni, jos joku vaikka käyttää termiä, jota en tunne. Ennen kysymistä on aina se hetki, kynnyshetki, jona miettii että miten se toinen reagoi, mitä se sanoo. Nauraako, kysyykö että enkö tosiaan tiedä?

Yleensä ei. Joskus kyllä.

Joskus vuosia ja vuosia sitten kaveri pyysi mua ostamaan sille yhden kirjan, kun se ei itse kehdannut. Kassalla myyjä kysyi, että haluanko pussin. Koska en tienny, oliko kaverilla laukku, huusin sille että HEI HALUAKSÄ PUSSIIN TÄN!

Kaveri meni maailman punaisimmaks. Myyjä laittoi kirjan pussiin.

Olisinhan mä voinut vaan pyytää pussin sanomatta mitään. Mutta ei. Huusin tahallani. Niin paljon mua ärsytti se, ettei ihminen kehtaa yhtä kirjaa ostaa. Kirjaa, jonka se haluaa lukea, jonka se haluaa omistaa. Miksei sitä voi ostaa ylpeänä, ottaa sitä hyllystä ja mennä kassalle ja sanoa että kyllä aivan just niin minä haluan tämän kirjan?

Nykysin oon lempeämpi. Yritän olla kommentoimatta mitään tai sanoa, et kyl se siitä ja kaikki menee hyvin ja kaikki on okei. Muistella, miltä se tuntu, kun hävetti mennä oppilaiden ohi käytävällä tai kun kompastuu ja toivoo ettei kukaan nähny eihän kukaan nähny.

Koska en mäkään oo aina kehdannu; vaikka nykyisin kehtaankin, se ei tarkoita, etten mä olis ollut ihan yhtä hukassa, ihan yhtä ahdistunut.

Koen ongelmalliseks sen, että kun pääsen yli jostain heikkoudesta, musta alkaa tuntua siltä että muidenkin pitäis päästä, mieluiten heti. Vaikkei se niin mene. Ei kaikki etene samaa vauhtia, eikä ketään voi työntää maaliin. Sinne pitää päästä ihan ite.