Hyvä koulussa

Mua on siunattu semmosella luontaisella taipumuksella, josta on tosi paljon hyötyä tässä yhteiskunnassa. Sen ominaisuuden nimi on Hyvä Koulussa.

Mä oon luonnostani Hyvä Koulussa. Mun ei tarvinnu koskaan lukea tuntikausia, ei kerrata, ei päntätä. Luin yläasteella kokeisiin yleensä edellisenä iltana hetken, lukiossa koealueen kerran tai kaks. Mä joko muistin tunneista niin paljon, että sillä tuli koenumero 8 ai 9, tai sitte muistin omista muistiinpanoistani tarpeeks.

Mulla on valokuvamuisti. Tein muistiinpanot aina värikynillä, piirtelin ja tirhrustelin erilaisia kuvioita. (Kerran opettaja keskeytti luentonsa, koska olin piirtäny siistin eläimen, jossa oli muistiinpanot samassa. Sitte se antoi mulle paksun punaisen taulutussin, että saisin väriä piirustukseeni.) Sitte kokeissa muistin ne. Muistin, miltä muistiinpanosivut näyttää, mikä oli kirjotettu vihreellä ja mitä siinä punasessa laatikossa luki verbeistä.

Tää pätee kaikkeen paitsi matematiikkaan. Numerot ei koskaan järjestyny mun päässä enkä ymmärtäny niitä. Ala-asteella opettaja kysy, että miten aion selvitä elämässä, kun en osaa kertotaulua. En osaa muuten vieläkään niinko pitäs, niinko "apteekin hyllyltä". Muistan sen kommentin edelleen, muistan sen varmaan aina. Sen, miten en ollukaan Hyvä Koulussa.

Matikasta oon saanut kerran mun huonoimman numeron koskaan, 4½, mutta silläkin pääsi läpi. Korvasin matemaattista kyvyttömyyttäni viittaamalla tunneilla, vaikken tienny vastauksia. Olin siis tuntiaktiivinen. Viittasin ja arvasin ja viittasin ja kyselin.

Tunnen ihmisiä, jotka ei oo ollu Hyviä Koulussa. Osa luki kokeeseen tuntikausia, täydessä hiljaisuudessa. Radiokaan ei saanu olla päällä, ettei keskittyminen herpaantunu. Sitte ne meni kokeeseen ja numero 6 tuli, joka kerta. Ihan sama, miten paljon luki. Sitte kotona huudettiin, että et oo lukenu tarpeeks.

Se on hirveetä, kun ihmistä painostetaan. Kun ihminen on ihan paska vaan siks, ettei saa hyviä numeroita. Kun vika on oppijassa, eikä koskaan opettajassa tai lukihäiriössä tai oppimistavassa. Kun sanotaan, että sä et vaan oo lukenu tarpeeks.

Oon nähny, miten ihmiset lukee enemmän ku mä koskaan, ja saa silti paskoja numeroita. Sillon vika ei todellakaan oo lukemisen määrässä, vaan jossain muussa: joskus koejännitys tyhjentää koko pään, joskus jotkut aiheet ei vaan uppoo päähän, joskus unohtaa, vahingossa. Joskus asiat menee mielessä ristiin ja sit vastaa mitä sattuu. Aina ei voi onnistua, en ees mä, joka olin Hyvä Koulussa.

Mua ei koskaan puskettu liikaa. Koskaan ei painostettu. Tietenki kysyttiin, että onko läksyt tehty, mutta huonoistakaan numeroista ei haukuttu; sanottiin, että nyt kävi näin ja ens kerralla paremmin. Oon äärettömän kiitollinen.

Mulla ei oo lapsia enkä aio tässä puhua kasvattamisesta, koska en siitä mitään tiedä. Mutta mun mielestä lapsia pitäis kohdella ihmisinä, enkä mä hauku esimerkiks töissäkään ihmisiä että et vaan oo nyt keskittyny tarpeeks ethän sä ees yritä. Mun mielestä se, että kovan yrittämisen ja siitä kuitenki seuranneen huonon tuloksen jälkeen vielä haukutaan, ei oo omiaan tekemään seuraavasta suorituksesta parempaa. Miks yrittää, kun mikään ei riitä? Jos homma ei toimi, miten stressi parantais sen?

Oon kuullu tilanteesta, jossa kotiin tuodaan koenumero 8 ja kehumisen sijaan vanhemmat sanoo, että ens kerralla sitte 9. ENS KERRALLA 9? Kasi on ihan sikahyvä numero! Olin aina ite niin onnellinen, jos sain kasin, ja se olikin mulle sellanen hyvä perusnumero johon kantsii tähdätä ja jonka saamisesta voi olla ylpee. En tajua tommosta paineen asettamista, sitä, miten mikään ei riitä ja aina pitää tähdätä kymppiin.

"Tee parhaas" on mun suosikkielämänohjeita. Ihminen voi tehdä vaan parhaansa; enempää ei voi, koska "paras" terminä tarkoittaa just sitä, parasta, ylintä, isointa mihin voi yltää. Se, että joku opettaja huoneessaan tai joku päättäjä tuolissaan arvottaa sun "parhaan" numeroks seiskan, ei tee sun parhaasta yhtään vähemmän arvokasta. Se, että joku sanoo ettet sä nyt osaa tarpeeks, ei tarkota sitä, ettet sä oikeasti osais.

Niistä mun tuntemista, jotka ei ollu Hyviä Koulussa, ei tullu epäonnistujia. Niillä on hienoja uria, perheitä ja saavutuksia takanaan. Ne tekee semmosii asioita, jotka tekee ne onnellisiks. Se, että joku lätkäs niille kuutosen yhä uudelleen, ei loppupeleissä merkinny yhtään mitään. Mun hyviä ja hienoja koulunumeroita ei oo koskaan kysytty missään työpaikassa. Kukaan ei oo koskaan lukenu mun työhakemusta ja todennu että aijai, ei tää ruotsinnumero nyt kyllä riitä tai joo, kyllä tällä biologiannumerolla saa tän työn!

Jotkut haluaa opiskella yliopistossa ja toiset ei halua. Jotkut menee ammattikouluun ja jotkut lukioon, enkä ymmärrä sitä, että joidenkin mielestä osa näistä valinnoista on edelleen jotenkin huonompia tai ainakin kakkossijaisia niihin toisiin verrattuina. Jotkut nauttii koulusta ja jotkut ei ja jotkut tykkää autoista ja toiset ei ja jotkut tykkää kissoista ja toiset ei. Kaikki ei haluu sitä mitä mä haluun, ja niin kauan kun ihminen ei vahingoita muita, sen valinnat tai niiden hyvyys ei ees kuulu mulle.

Loppupeleissä suosittelisin tekemään jotakin, mistä tulee itse onnelliseks. Onnellisena eletyn elämän arvoks antasin aina kymppi plussan, silläkin uhalla, että jonkun arvostelevan tyypin mielestä ne valinnat oiskin ihan pelkkii kutosia.