Pelkään muita ihmisiä. Pelkään, etten ehdi kokea mitään. Pelkään potkuja. Pelkään kuolemaa. Pelkään, että joku mulle läheinen kuolee. Pelkään murtovarkaita. Pelkään tulipaloa. Pelkään vesivahinkoa. Pelkään, että tuun kuuroks. Pelkään syöpää. Pelkään.
Pelkääminen estää mua tekemästä asioita. En mee myöhään illalla mihinkään, ettei satu mitään. En ota riskejä. En tutustu. Kuka tahansa voi olla kirvesmurhaaja.
Oon miettinyt, että elänkö pelossa vai pelosta? Munhan ei tarvitse surra mahdollisuuksia, jotka hylkäsin, koska olin järkevä. Suojelin itseäni ja jotain ois voinu sattua ja kannattaa olla turvassa ihan täällä näin kotona. Eikä sillon saa tehdä jos pelottaa!
Luin kerran aforismin, jossa sanottiin, että ne asiat, joita pelkäämme eniten, ovat jo tapahtuneet meille. En oo samaa mieltä. Mulle ei oo koskaan sattunut (melkein) mitään niistä asioista, joita pelkään. Siks pelkäänkin. Pelkään kaikkea, mitä vois olla. Mitä vois sattua ja tapahtua. Se on lamauttavaa.
Kun pelkään, mun ei tarvitse tehdä mitään. Voin piileskellä. Makaan sängyssä lamauttavan murtovaraspelon vallassa ja mitään ei tapahdu. Ei niin mitään. Seuraavanakaan yönä ei tapahdu mitään. Eikä seuraavana. Mutta mähän makaan, ja pelkään, ja makaan ja pelkään.
En jaksa enää tätä. En jaksa enää pelätä. Mä makaan ja pelkään ja makaan ja pelkään ja mitään ei tapahdu. Mä voisin yhtä hyvin maata ja nukkua ja maata ja nukkua, koska mitään ei tapahdu. Jos jotain tapahtuukin, mitä se auttaa että mä oon jo peloissani? Oonko jotenkin enemmän toimintakykynen, enemmän valmis, enemmän turvassa, koska oon piiskannu itteni paniikin partaalle? Oonko? Mitä?
En jaksa enää pelätä. En jaksa enää ajatella kaikkea pahaa, mitä vois olla ja mitä vois sattua. Kaikkee vois sattua. Ihan mitä tahansa. Tähän mun olohuoneeseen vois just nyt aueta musta aukko, muttei se aukea. Ei aukea, koska tilastollisesti se mahdollisuus on häviävän pieni, nolla. Miinusmiinusnolla.
Ja silti mä istun täällä ja odotan. Miinusmiinusnollaa.
Mulle riitti. Riitti.
Kiitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti