Oon niin ruma

Daily Mailissa on juttu naisesta, joka oli nuorena alastonkuvissa. Se ei pitänyt niistä ja ajatteli, että on ruma ja jotenkin epätäydellinen. 46-vuotiaana tää nainen alkoi tuntea kehonsa hyväksi. Nainen päätti, että menee nyt uusiin alastonkuviin juhlistaakseen kehoaan.

Sitten se sai ne kuvat käteensä ja vihasi niitä, ihan samalla tavalla kuin nuorempana vihasi niitä ensimmäisiä kuvia.

Ote jutusta:

"Shannon Bradley-Colleary was 25-years-old when she first posed nude for a photographic gallery show, but like so many women, saw only what she hated about her 125lb frame in the pictures.


More accepting of her body 20 years later the writer decided to strip off for the camera once more to celebrate the beauty of her body then and the transformation it had undergone over the years.


But when the now 46-year-old looked at the new photographs, she was horrified by the difference between the young model and the older 140lb version.


Describing her initial reaction in a piece for the Huffington Post, Mrs Bradley-Colleary wrote: 'Who is that fat, dimpled, wrinkly, broad-flanked person? That isn't me? That can't be me??!!'


The shock took her by surprise. 


She confessed on her post: 'Secretly I thought the nudes would look good. I'd find the right photographer, he'd use excellent lighting, perhaps a fan or two, and off we'd go.'The photos would come back and all the muscle from my Pop Physique classes would emerge from beneath my layer of subcutaneous ... how shall I put it? ... fat.'"

Lue koko artikkeli täällä, siellä on myös ne kuvat.

Tää artikkeli teki mut tosi surulliseksi. Se, miten mikään ei koskaan muutu; miten ihminen löytää aina vaan itsestään niitä huonoja puolia. Joojoo on mulla kauniit kädet mutta kato tätä naamaa; joojoo on mun naama kaunis mutta kato tätä mahaa.

Artikkelin nainen ihmettelee nyt, miks inhosi kehoaan nuorena niin paljon ja häpesi vaikka vatsaansa, kun oikeasti se on tosi kaunis. Oon törmännyt samaan ilmiöön: ihminen vihaa laihuuttaan, kunnes lihoo viis kiloa. Sitten se yllättäen jo haikaileekin sitä entistä kehoa. Kun se oli niin kaunis. Hei, anteeks, eikä ollut; sä et muuta tehnyt kuin haukuit sitä koko ajan. Ja nyt, yllättäen, se onkin täydellisin keho, joka sulla vois olla?

Musta kumpikin noista Daily Mailin artikkelin kuvaseteistä on jotenkin tosi herkkiä ja kauniita, enkä ymmärrä, miten joku vois inhota noita kuvia. Mutta mä en toisaalta eläkään tossa kehossa tai tiedä, mitä tää nainen ajattelee.

Mistä se tulee, se tarve haukkua itseään ja kiinnittää huomio niihin kehon kohtiin, joissa on omasta mielestä vikaa? Miks on helpompaa keskittyä omiin rumiin puoliinsa kuin niihin, joita pitää kauniina? Miks se on edelleen jotenkin hölmöä rakastaa itseään? Miks muiden pitää rakastaa ensin, että vois itse tulla perässä? Minkä takia muiden mielipide on niin arvokas? Miks itseään pitää haukkua?

Kuvalähde.

Jokin osa musta nauttii siitä, että tossa Feissarimokien kuvassa sininen kundi haukkuu noi kummatkin tytöt. Joku osa musta haluaa sitä: haluaa läimäyttää, ravistella ja sanoa että lopettakaa nyt ei tossa ole mitään järkeä eksä näe mitä sä teet sulle?

Joku osa musta tulee tosi surulliseksi tosta kuvasta. Siitä, miten toiselle täytyy vakuutella, miten täytyy varmistella, että on itse varmasti huonompi. Että toinen on varmasti parempi. Että toinen ei vaan luule, että sä tyydyt. Että sä haluat olla sellainen kuin nyt. Että sä riität sulle. Koska olishan se hirveää tyytyä siihen, mitä on annettu.

Lainaus Eckhart Tollen teoksesta Läsnäolon voima (oon lainannut tätä aiemminkin):

"Jotkut ihmiset närkästyvät kuullessaan minun sanovan, että ongelmat ovat harhaa. Se uhkaa heidän käsitystään itsestään, koska he ovat sijoittaneet paljon aikaa valheelliseen minuuteen. Monien vuosien ajan he ovat tietämättään määrittäneet koko persoonansa ongelmiensa ja kärsimystensä ehdoilla. Mitä he olisivat ilman niitä?"

Mitä me oltais ilman ulkonäköongelmia? 

Millaista olis ostaa vaatteita, jos oma keho on rakas ja kaunis ja sovitettavat vaatteet väärän kokoisia sen sijaan, että vaatteet on oikean kokoisia ja keho liian läski, liian iso?

Millaista olis mennä töihin ilman meikkiä ja huomata, ettei kukaan huomaa; ettei kukaan sanokaan, että mikä sun naamassa on vialla tänään? 

Millaista olis kiittää kohteliaisuudesta ja olla iloinen siitä, millaista ois että tiesi ennen sen saamistakin olevansa kaunis; millaista ois antaa itelleen kohteliaisuuksia ja olla iloinen, jos joskus saa toiseltaki semmosen sen sijaan, että heittää kiitokset takaisin toisen naamalle?

Millaista olis syödä paljon ja olla onnellinen siitä sen sijaan, että söis paljon mutta pilaa kaiken ajattelemalla, ettei näin saa tehdä?

Millaista olis vaan pukeutua, vaan lähteä, vaan olla ilman, että kehoa täytyy ajatella, pohtia, hävetä? 

Millaista olis vaan tehdä tai jättää tekemättä ilman, että sitä täytyy selitellä; millaista olis olla ajelematta karvojaan ja sitten vaan olla, ei puhua niistä? Millaista olis olla meikkaamatta ja vaan olla, ei puhua siitä, ei selittää? Millaista olis vaan näyttää itsensä ja sanoa että hei, tässä mä olen, tai oikeestaan ei sanoiskaan mitään vaan olis vaan, olis hiljaa?

Kokeile.