Naisvaikeus

Yllättävää kyllä, otsikko ei viittaa menkkakipuihin. Se viittaa siihen, miten mä en osaa olla naisten seurassa.

Kävin taannoin muutaman kerran vain naisille tarkoitetull kuntosalilla. En pidä liikkumisesta tai urheilemisesta, oon laiskaa makailevaa sorttia, mutta ymmärrän myös sen että tätä kehoa täytyy huoltaa. Siispä kävin salilla, joka on tarkoitettu vain naisille. Ja mua ahdisti se.

Se, että siellä on samanikäisiä naisia (vanhemmat ei jostain syystä ahdista mua). Se, että ne on siellä, pyöräilyshortseissa tai collegehousuissa, tekemässä omia juttujaan. Liikkeitä kaikenlaisissa laitteissa, kasvot vakavina. Juttelemassa toisilleen ja huolehtimassa itsestään.

Tiedän, ettei kukaan niistä tuijota mua. Ei ne katso, ei niitä kiinnosta. Ja silti. Mä en osaa olla. Mulle tulee olo, että me ollaan näytelmässä, jossa mä oon pääosassa ja ne on yleisö. Ne ei katso mua eikä välitä, mutta mun tehtävänä on olla päähenkilö, vaikka se ei näy mitenkään päällepäin.

En osaa kuvailla sitä tunnetta, sitä, että ne on kaikki harmaita ja mä oon se värillinen, tai ne on värillisiä ja mä oon harmaa, ja tiedän että niitä ei kiinnosta, että ne vaan treenailee siellä ja voisin jutella kenelle vaan niistä ja ne varmaan juttelis takaisin ja neuvois ja silti siinä on jokin, mä oon jokin, mä oon jotenkin jotain muuta, joku muu.

Mulle tulee sama olo joskus naistenvessoissa. Kun oon baarissa ja meen naistenvessaan, kaikki katselee itsejään peilistä ja korjailee meikkejään, pöyhiskelee hiuksiaan ja kuivailee käsiään, ja mä teen sitä samaa ja silti mä en tee sitä samaa, ne on erilaisia ja mä oon tavallinen ja ne on tavallisia ja mä oon erilainen.

Kerran olin sellaisessa naistenillassa, jossa oli paljon naisia, jotka on jo naimisissa. Ne heitti läppää siitä, miten niiden miehet ei osaa tiskata. Se, kenen kanssa olin siellä, totesi että hän tiskaa aina uudelleen miehensä  tiskaamisen jälkeen ja käskee sen olohuoneeseen. Muut nauroi. Mä ajattelin, että noi on kerho. Niillä on kauheen hauskaa ja ne bondaa ja kertoo hyviä vitsejä ja mä en osaa olla mä en pysty. Koen samaa tunnetta joskus kun oon ostoksilla toisen naisen kanssa ja se kysyy, sopiiko joku vaate tai miltä näyttää. Mä en osaa en osaa en.

Suuri osa mun kavereista on miehiä. Niiden seurassa ei tuu sitä oloa, ei, vaikka ne puhuiskin ulkonäöstä tai treenaamisesta (mitä ne ei kyllä usein tee). Ei tuu sitä oloa että tartten happea ja apua ja ohjekirjan, etten osaa. En oikee ymmärrä, mist se johtuu.

Joskus kaipaan semmosta Sinkkuelämää-meininkiä. Et olis semmosia naisystäviä keiden kaa mennään tekeen kaikkia juttuja ja oltais semmone porukka. Onhan mulla nytkin porukka kyllä, muttei se oo sellanen. Sellanen ku mun mielessä on. Sellanen naisporukka. Sellanen ollaan-tunnettu-20-vuotta-ollaan-tyttökavereita-hihhii.

En osaa olla tyttöporukassa, mut silti kaipaan sitä. Kaipaan sitä, et osaisin.

Osaisin mitä? Kuka kertoo miten mun pitäis olla? Kuka kertoo mulle, että ne muut on erilaisia?

Minä. En ehkä osaa selittää, miksi tuntuu siltä miltä tuntuu, mutta kuitenkin: tuntuu. Oon iloinen siitä, että tiedostan sen. Että se oon minä, josta tuntuu.

 Koska se taidan olla minä, joka sen asian voi muuttaa. Joka sille voi tehdä jotakin.