Onks pakko tunnustaa

Jos mä oon tehnyt jotakin, joka vois loukata toista ihmistä, mun tulee hirveä olo. Hirveä. Se olo ei katso sitä, olenko oikeasti loukannut jotakuta; jos on olemassa mahdollisuus, että joku kokis tuskaa mun minkä tahansa toiminnan vuoksi, koen hirveää syyllisyyttä.

Syyllisyydestä seuraa se, että mun tekee mieli tunnustaa. Tunnustaa kaikki pois.

Kerran vuosia sitten lähdettiin työpaikalta lounalle, ja sovin, että voin lähteä muiden mukaan (enkä siis syödä eväitä pöytäni takana). Yllättäen sinne lähtikin vain yksi miespuolinen työntekijä. En kokenut siinä tilanteessa että voisin enää kieltäytyä tai sanoa, että juu ehämmää sun kanssa mihinkään lähde.

Me mentiin kaksin ravintolaan ja syötiin normaali lounas. Se puhui mulle työasioista. Se oli asiallista ja ihan kivaa. En kokenut työkaveriani millään tavalla viehättävänä tai puoleensavetävänä ihmisenä, mutta silti: olin kuin tulisilla hiilillä koko sen lounaan ajan. Ajattelin mun poikaystävää ja sitä, että jos se nyt näkis meidät, niin se ajattelis, että mä petän.

Noissa ajatuksissa ei ole mitään järkeä. Tiedostan sen. Tällaisen tilanteen ja tunteen tullessa (ja niitä on tullut tuon tapauksen jälkeenkin) ajattelen sitä, miten helppoa se olis selittää: me ollaan täs lounaalla. Se on ihan normaalia. Kaks ihmistä voi olla lounaalla. Silti tuntuu, että teen jotain väärin.

Joskus mulle tulee hillitön tarve tunnustaa kaikkea sellaista, mistä on jo vuosia. Kirjoittaa kirjeitä ihmisille ja kertoa, mitä mä oikeasti niistä ajattelen. Mitä oikeasti ajattelin, kun erottiin. Mitä oikeasti ajattelin, mutten uskaltanut silloin pukea sanoiksi.

Dharma Punx -nimisessä kirjassa päähenkilö tekee sellaisen meditatiivisen harjoituksen, jossa teeskennellään, että sulla on vain vuosi elinaikaa. Siihen vuoteen täytyy mahduttaa ne asiat, jotka haluais ehdottomasti tehdä, jos olis oikeastikin kuolemassa. Sopia kaikki riidat, tunnustaa kaikki tunteet, matkustaa sinne jonnekin. Oon miettinyt, että jos lähtisin tuohon harjoitukseen, kirjoittaisin varmaan ne kirjeet.

Miksi? Mitä hyötyä siitä on enää vuosien jälkeen, avata kaikki tunteensa ja kertoa että en mä oikeasti olis halunnut tunteakaan sua?

Jossain ohjelmassa joskus asiantuntija vastasi kysymyksiin pettämisestä. Sen asiantuntijan mukaan pettämistä ei tule tunnustaa, koska tunnustaminen vain siirtää toiselle ihmiselle sen tuskan, joka pettäjän tulee kärsiä itse. Ei tunnustaminen paranna asiaa tai anna kenellekään rauhaa, se vaan repii toisenkin ihmisen kappaleiks. Asiantuntijan mukaan pettäneen pitää siis itse kärsiä ne tunnontuskat ihan yksin ja jatkaa elämää kumppanin kanssa, kaikesta tietämättömän kumppanin.

En oo koskaan pettänyt. En oo ihan varma, mitä mieltä oon ton asiantuntijan sanoista. Toisaalta niissä on järkeä: kärsiköön se, joka petti, tuntekoon se kaikki ne syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. Mutta eiks toisen kuuluis silti saada tietää? Mitä kaikkea pitää tunnustaa?

Voin kertoa, että mun olis pakko tunnustaa. Enhän mä oo voinut pitää edes sitä sisälläni, että tapasin kadulla jonkun kaverin ja se halas mua vähänliiankauan ja poikaystävä vois ajatella siitä jotain.

Kirjoitin aiemmin siitä, kauanko asioita täytyy katua. Tän tekstin pointti taitaa olla se, mitä täytyy katua. Mitä täytyy tunnustaa? Miten tästä pakonomaisesta syyllisyydestä pääsee eroon?

Jos koen syyllisyyttä jostain, oon alkanut ajatella sitä, miten kertoisin siitä muille. Siitä huomaa helposti sen, mikä syyllisyys on turhaa, mikä on semmosta vainoharhaisuutta, joka syntyy jostain mun täytyy tehdä kaikki oikein mä en saa koskaan loukata -ajattelusta.

Sitte yhtäkkiä huomaa, että hei, ei kukaan ajattelis tästä jutusta yhtään mitään. Paitsi minä.