Kuolemasta

Oon kerran nähnyt kuolleen ihmisen. Se oli sairaalassa ja se oli joku jota rakastin kovasti. (En halua kauhean yksityiskohtaisesti kertoa siitä, koska se ei ole vain mun asia).

Silloin, kun menin katsomaan, niin se henkilö oli kuollut hetki sitten. Se makasi sängyllä ja mua vähän jännitti mennä sinne. Menin kuitenkin. Mietin koko ajan että miltähän se musta tuntuu ja pelottaako ja alanko itkeä ja miltä kuollut ihminen näyttää. Sitten mentiin katsomaan ja mä katsoin.

Se makasi siinä, semmonen ihminen jonka oon tuntenut aina, ja se ei ollut siinä. Tiesin vaan, ettei se ollut. Äiti on sanonut mulle että kun ihminen kuolee, siitä vaan lähtee jotakin ja kuoret jää tänne. Sellaista se oli.

Se makasi sängyllä ja sen suu oli auki. Siinä ei ollu mitään elokuvamaista, että maataan jonkun aaltoilevan harsoverhon takana kädet rinnalla ja ollaan eteerisiä ja prinsessamaisia. Se oli vaan aika... Aika tavallista. Tavallista. Ja silti ei.

Yhdellä ihmisellä siellä huoneessa oli kello. Katselin sitä kauan. Se kello jatkoi matkaa eteenpäin. Kuollut ei jatkanut matkaa mihinkään, ainakaan siellä huoneessa, ainakaan silleen että me oltais se havaittu. Mutta kello jatkoi. Tik tak. Mikään ei pysähtyny tai lakannu ja silti kaikki pysähty ja lakkas.

Me ei oltu yksin siellä huoneessa, siellä oli muitakin potilaita. Ainakin neljä. Osa näytti siltä, että odottaa samaa tilannetta jossa me oltiin jo. Joku muori kärrättiin pyörätuolissa ulos, koska se puhui kovaan ääneen puhelimeen ja meille haluttiin antaa rauhaa, edes vähän. Muori päätteli sitä puhelua selittämällä jotenkin niin, että nyt täytyy mennä kun täällä on joku kuollut. Joku vaan. Eihän se tiennyt, keitä me ollaan.

Mitähän ne ihmiset ajatteli? Mitähän ne ajatteli, jos ne tiesi, että itsekin kuolee kohta? Miltä se tuntuu kun tietää, että kuolee?

Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin esimerkiks syövän. En halua kuolla. Haluan elää. Haluaisin taistella ja haluaisin hoitoja.

Jos se syöpä tulis rintoihin, antaisin leikata molemmat pois. Luulen, etten haluais, että niitä rakennetaan mulle uudestaan.

Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin sellaisen syövän ettei toivoa ole. Mitä tehdä, kun on X määrä aikaa kaikelle, ihan kaikelle? Kaikille maailman paikoille ja ihmisille ja ruoille ja ohjelmille ja vaatteille ja nauruille ja tekstareille ja biiseille ja kaikelle. Mitä silloin tekee, kun tietää, että pitää tehdä nyt, viimeisen kerran?

Mä en tiedä.

Oon usein miettinyt, mitä teen sitten, kun joku mulle oikeesti tosi läheinen kuolee. Niitä on kuollu jo, mutten oo koskaan ollut missään vastuussa, tai oon ollu niin pieni etten oo oikei tajunnu. En oo joutunu hautaamaan esimerkiks yhtään mun ystävää.

Oon ajatellu sitä: me haudataan toisiamme niin kauan että ite kuollaan ja sitte ne muut jatkaa sitä. Se on musta aika surullinen ajatus, ja toisaalta ihmeellinen. Mä lähen täältä ja tää ei lopu, tää jatkuu vaan ja on ja ihmiset käy kaupoissa ja herää ja juo kahvia ja mä vaan en oo täällä. Sitte ne soittelee toisilleen ja menee baariin ja hoitaa puutarhaa ja mä vaan en oo täällä. Sit välillä ne aattelee mua, ehkä ne näkee musta jonkun unen tai kuvan ja ehkä joku kysyy et kuka toi tossa kuvassa on ja ne kertoo. Se on aika kiva ajatus.

Ei se mua sillee pelota, ja kuitenki pelottaa tosi paljon. En haluu ajatella sitä ja kuitenki ajattelen tosi paljon. Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.

Se tuntuu silt että kaikki jatkuu ikuisesti muttei se jatku; se loppuu ihan yllättäen, joku tiistai tai keskiviikko tai sunnuntai ja mä voin olla uimassa tai töissä tai kiskalla ja sitte joku soittaa että nyt se on tapahtunu. Se voi loppua silleen että sä oot menossa sairaalaan kattomaan ihmistä ja kun sä pääset sinne niin muut on menneet jo katsomaan paitsi se yks, se yks joka odottaa ulkopuolella koska tietää et tää on nyt loppu ja sitten se sanoo "tiedäksä mikä tilanne on, se on se että hän ei varmaan" ja se ei jatka ja sä tiedät jo miten se lause päättyy.

Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.

Oon miettiny, että jos on joku paikka johon me mennään ja jos me voidaan siel viel tuntea itsemme ja toiset joita on tavattu, niin haluaisin, että joku tuttu tulis hakemaan mut. Tai tulis vastaan.

Että isä tulis vastaan. Tai sisko.

Että mä näkisin mun isän ja oikeesti näkisin sen ja tietäisin vaan että tolta mun isä näyttää ja nyt isä on tullu mut hakemaan ja ei oo mitään hätää, mä voin nyt mennä.
Tai että mä näkisin siskon ja muistasin että tolta se näyttää kyl mä tiesin siitä on vaan niin kauan. Ja sitten mä tietäisin ettei oo mitään hätää. Että mä voin nyt mennä.