Mäkin oon stereotypia

Tuntuu jännältä huomata, että vaikka miten eletään suvaitsevuuden ja avoimuuden aikaa, on silti asioita, joita ihminen ei saa tehdä, jos sillä on jo päällä joku tietty rooli. Lisäks on edelleen ihmisiä, jotka ei kuulu johonkin, koska ne on tietynlaisia.

Äitiys on yks niistä asioista, jotka tuntuu rajaavan helvetisti muita asioita pois. Äidin pitäs olla rento mutta äiti ei saa bilettää, äidin ei pitäis tunnustaa asioita hurjasta nuoruudestaan mut silti ennen lasten tekoa pitäis elää, äidin ei pitäis puhua seksistä mutta kuitenki pitäis olla terve seksielämä.

Uskovaisuus on toinen asia, joka aiheuttaa ristiriitoja. Uskosta ei saa puhua, koska se on saarnaamista. Uskovaiset on tylsiä ja pukeutuu johonkin säkkikankaaseen. Uskovaiset ei käy ulkona. Uskovaiset alkaa heti puhua uskosta, jos niille menee juttelemaan. On olemassa myös gospelheviä, mut hei se on kuitenkin gospelia huhhuh.

Miehet vastaan naiset, se on myös mun suosikkeja. Miehet on tämmösiä ja naiset on tommosia. Naiset ei osaa ajaa ja miehet ei kysy ohjeita kun ne ajaa. Naiset välittää ulkonäöstään hirveesti mut mies ei käytä ees rasvaa. Parisuhteessa nainen pihtaa ja mies haluaa.

Oon tullut siihen tulokseen, että mä oon stereotypia. Mulle on annettu ainakin hipin leima, sovin siihen stereotypiaan aika hyvin niin puheiden kuin ulkonäönkin puolesta kato nyt tätäkin blogia jumalauta. Oon usein saanut myös naiivin leiman: toi tossa on se viherpiiperö, joka elää haavemaailmassa.

Luulen, että säkin oot stereotypia. Jollekin. Jonkun mielestä. Just tommonen, semmonen kuin ne nyt on, kai tiiät.

Se lienee joku luontainen tarve, ahtaa ihmisiä laatikoihin. Mun oman pään sisäinen suosikkistereotypia on se, että joku, joka huoltaa ulkonököään runsaasti, on pinnallinen. Se on mielikuva, joka on kauan istunut mussa. Se on myös murtunut usein, mutten silti oo päästänyt siitä irti. Jos haluaa näyttää hyvältä, niin eihän silloin voi olla syvä ihminen, vai? Sillonihan ajattelee vain naamaansa, vai? Eihän mielessä silloin liiku mitään syvää, vai?

Mitä se "syvä" edes on? Mikä olis tarpeeksi syvää mulle? Mikä olis tarpeeks vähän ulkonäönhuoltoa mulle, niin, että voisin antaa ihmiselle syvällisyyden leiman?

Laatikoita, stereotypioita. Oon kyllästynyt.

Oon kyllästynyt siihen, miten munkin mieli sanoo, että yhdenlainen ihminen ei voi olla toisenlainen. Oon kyllästynyt siihen, ettei äidit saa bilettää tai ettei lasta voi antaa mummille hoitoon jos isi haluaa mennä kaverin kanssa baariin. Oon kyllästynyt siihen, että kristinuskosta keskusteleminen on tylsää saarnaamista, mutta buddhalaisuus on siistiä ja coolia hippimeininkiä. BB-talossa uskovainen Sebastian sanoi viime vuonna hyvin, että UFOihin saa uskoa, Jeesukseen ei. Se tuntuu hyvältä kuvaukselta. Mut BB:tähän katsoo vain pinnalliset ja 18-vuotiaat, ei mitkään oikeet ihmiset.

Maailmaa on paljon helpompi hahmottaa, jos ihmiset vaan menee kiltisti sinne laatikkoonsa. Jos ne vaan tekis sellasia asioita ja olis semmosia henkilöitä kuin niiden ulkonäkö tai vakaumus antaa ymmärtää. Silloinhan ei tarttis ajatella sitä, että ne onkin yksilöitä. Että jokainen on erilainen eikä äitejä ja uskovaisia ja homoja ja maahanmuuttajia voikaan niputtaa kasaan ja postittaa samaan osoitteeseen vaan siks, että niitä yhdistää joku sana.

Oon jo aikaisemmin kirjoittanut täällä siitä, miten kuuntelen kevyttä poppia ja listahittejä kotona. Sen tunnustamisesta ei muuten seurannut yhtään mitään: kukaan ei tullut nauramaan mulle ja sanomaan, että hohhoo oot nolo. En yllättäen muuttunutkaan yhtään erilaiseks kuin jo oon, eikä kukaan irtisanonut ystävyyttään musta. Oon siitä kiitollinen, koska sehän tarkoittaa, että mä voin olla just semmonen kun haluan, niin moniulotteinen ja persoonallinen ja persoonaton ja tylsä ja jännittävä kuin mä haluan. Eikä mun tartte asua laatikossa.