14. helmikuuta 2012

Kuolemasta

Oon kerran nähnyt kuolleen ihmisen. Se oli sairaalassa ja se oli joku jota rakastin kovasti. (En halua kauhean yksityiskohtaisesti kertoa siitä, koska se ei ole vain mun asia).

Silloin, kun menin katsomaan, niin se henkilö oli kuollut hetki sitten. Se makasi sängyllä ja mua vähän jännitti mennä sinne. Menin kuitenkin. Mietin koko ajan että miltähän se musta tuntuu ja pelottaako ja alanko itkeä ja miltä kuollut ihminen näyttää. Sitten mentiin katsomaan ja mä katsoin.

Se makasi siinä, semmonen ihminen jonka oon tuntenut aina, ja se ei ollut siinä. Tiesin vaan, ettei se ollut. Äiti on sanonut mulle että kun ihminen kuolee, siitä vaan lähtee jotakin ja kuoret jää tänne. Sellaista se oli.

Se makasi sängyllä ja sen suu oli auki. Siinä ei ollu mitään elokuvamaista, että maataan jonkun aaltoilevan harsoverhon takana kädet rinnalla ja ollaan eteerisiä ja prinsessamaisia. Se oli vaan aika... Aika tavallista. Tavallista. Ja silti ei.

Yhdellä ihmisellä siellä huoneessa oli kello. Katselin sitä kauan. Se kello jatkoi matkaa eteenpäin. Kuollut ei jatkanut matkaa mihinkään, ainakaan siellä huoneessa, ainakaan silleen että me oltais se havaittu. Mutta kello jatkoi. Tik tak. Mikään ei pysähtyny tai lakannu ja silti kaikki pysähty ja lakkas.

Me ei oltu yksin siellä huoneessa, siellä oli muitakin potilaita. Ainakin neljä. Osa näytti siltä, että odottaa samaa tilannetta jossa me oltiin jo. Joku muori kärrättiin pyörätuolissa ulos, koska se puhui kovaan ääneen puhelimeen ja meille haluttiin antaa rauhaa, edes vähän. Muori päätteli sitä puhelua selittämällä jotenkin niin, että nyt täytyy mennä kun täällä on joku kuollut. Joku vaan. Eihän se tiennyt, keitä me ollaan.

Mitähän ne ihmiset ajatteli? Mitähän ne ajatteli, jos ne tiesi, että itsekin kuolee kohta? Miltä se tuntuu kun tietää, että kuolee?

Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin esimerkiks syövän. En halua kuolla. Haluan elää. Haluaisin taistella ja haluaisin hoitoja.

Jos se syöpä tulis rintoihin, antaisin leikata molemmat pois. Luulen, etten haluais, että niitä rakennetaan mulle uudestaan.

Oon usein miettinyt, mitä tekisin, jos saisin sellaisen syövän ettei toivoa ole. Mitä tehdä, kun on X määrä aikaa kaikelle, ihan kaikelle? Kaikille maailman paikoille ja ihmisille ja ruoille ja ohjelmille ja vaatteille ja nauruille ja tekstareille ja biiseille ja kaikelle. Mitä silloin tekee, kun tietää, että pitää tehdä nyt, viimeisen kerran?

Mä en tiedä.

Oon usein miettinyt, mitä teen sitten, kun joku mulle oikeesti tosi läheinen kuolee. Niitä on kuollu jo, mutten oo koskaan ollut missään vastuussa, tai oon ollu niin pieni etten oo oikei tajunnu. En oo joutunu hautaamaan esimerkiks yhtään mun ystävää.

Oon ajatellu sitä: me haudataan toisiamme niin kauan että ite kuollaan ja sitte ne muut jatkaa sitä. Se on musta aika surullinen ajatus, ja toisaalta ihmeellinen. Mä lähen täältä ja tää ei lopu, tää jatkuu vaan ja on ja ihmiset käy kaupoissa ja herää ja juo kahvia ja mä vaan en oo täällä. Sitte ne soittelee toisilleen ja menee baariin ja hoitaa puutarhaa ja mä vaan en oo täällä. Sit välillä ne aattelee mua, ehkä ne näkee musta jonkun unen tai kuvan ja ehkä joku kysyy et kuka toi tossa kuvassa on ja ne kertoo. Se on aika kiva ajatus.

Ei se mua sillee pelota, ja kuitenki pelottaa tosi paljon. En haluu ajatella sitä ja kuitenki ajattelen tosi paljon. Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.

Se tuntuu silt että kaikki jatkuu ikuisesti muttei se jatku; se loppuu ihan yllättäen, joku tiistai tai keskiviikko tai sunnuntai ja mä voin olla uimassa tai töissä tai kiskalla ja sitte joku soittaa että nyt se on tapahtunu. Se voi loppua silleen että sä oot menossa sairaalaan kattomaan ihmistä ja kun sä pääset sinne niin muut on menneet jo katsomaan paitsi se yks, se yks joka odottaa ulkopuolella koska tietää et tää on nyt loppu ja sitten se sanoo "tiedäksä mikä tilanne on, se on se että hän ei varmaan" ja se ei jatka ja sä tiedät jo miten se lause päättyy.

Mä voisin kuolla NYT. Tai NYT. Tai NYT.

Oon miettiny, että jos on joku paikka johon me mennään ja jos me voidaan siel viel tuntea itsemme ja toiset joita on tavattu, niin haluaisin, että joku tuttu tulis hakemaan mut. Tai tulis vastaan.

Että isä tulis vastaan. Tai sisko.

Että mä näkisin mun isän ja oikeesti näkisin sen ja tietäisin vaan että tolta mun isä näyttää ja nyt isä on tullu mut hakemaan ja ei oo mitään hätää, mä voin nyt mennä.
Tai että mä näkisin siskon ja muistasin että tolta se näyttää kyl mä tiesin siitä on vaan niin kauan. Ja sitten mä tietäisin ettei oo mitään hätää. Että mä voin nyt mennä.

8 kommenttia:

  1. Tästä tekstistä tuli samaan aikaan surullinen, mutta hyvä olo. Jotenkin kuoleman ajattelu pelottaa mua ihan hirveesti ja siitä lukeminen samaten. Mutta sitten kun huomaa että joku muu miettii ihan samoja asioita, niin se helpottaa. Vaikka kuinka yrittää järkeillä itselleen että se on ihan luonnollinen juttu joka tapahtuu kaikille, niin silti se pelottaa. Siinä ehkä pelottaa se ajatus että se elämässä se yksi asia jonka koet yksin itsesi kanssa.

    Mä oon kans miettiny sitä miltä tuntuis ajatus että näkee tai kokee jotain viimeisen kerran. Tai oon kyllä sitä käytännössä tavallaan tehnytkin. Esimerkiksi lähtenyt lapsuudenkodista viimeisen kerran tai nähnyt läheisen ihmisen elossa viimeisen kerran (oon siis lähes varmaksi tiennyt että se on viimeinen). Se on hetkellisesti pelottavaa, mutta ei pitkään. Sitten siihen ajatukseen jo tottuu.

    -eikku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Joo kaikki mikä loppuu on vähän pelottavaa, koska se loppuu eikä sitä enää oo. Oon lukenu että ihmisaivot hakee ympäristöstä asioita, jotka on niille tuttuja; me tykätään kauheesti niistä asioista jotka jo tunnetaan ja kaikki tuntematon on vähä jännää. Kuolema on oikeestaan semmonen ultimate-jännä, koska siitä ei oo kukaan koskaan palannut kertomaan. Siks se varmaan on "tavallistaki" pelottavampaa.

      Poista
  2. Voi sinä. Kiitos jakamisesta ja siitä, että kerroit jotain sinusta.

    Koskettava kirjoitus, joka osuu lähelle. Tuli oikein sellainen hengen haukkomis -fiilis, kun luki tätä. Minusta oma kuolema on pelottava ajatus. Ja se, että minä hetkenä vain, kuolema voi tulla minulle tai kelle vain ystäväpiirissä tai perheessä. Yksi päivä meinasin astua bussin alle vahingossa. Ajattelematta vaan olisin astunut jalkakäytävältä autotielle aikeissa ylittää tie. Olin juuri aikeissa astua tielle, kun bussi ajoi ohitse ihan vierestä, enkä ehtinytkään astua. Muistan vieläkin, mitä sanoin miehelle juuri ennen sitä. Jotain ihan arkista ja tavallista. Että ne olisi olleet ne viimeiset sanat ja sitten sinä ihan tavallisena päivänä mies olisi tullut leskeksi. Tuntui hullulta, miten saatoin olla niin huolimaton. Ehkä olisin vammautunut loppuiäksi mutta kuitenkin. Ihan yhtenä odottamattomana hetkenä. Kai sitä vammautumistakin joskus ajattelen, että mitä sitten.

    Mutta silti elämä vain jatkuu, niin kuin sanoit. Kello liikkuu eteen päin. Vaikka mitä kävisi kelle.

    Kiitos koskettavasta kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  3. Tuo oli kyllä helpottava teksti, oon ite varmaa jtn. 1000 kertaa ajatellu samaa asiaa mut kolema vaa tapahtu kukaan ei voi sille mitään kyllä se pelottava asia on mutta pitää siihenkin tottua,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Kivaa jos oli helpottava. Luulen et kuolemaan on vaikee tottua kun siitä ei oikein saa mitään tietoa enneku se tapahtuu. Kukaan ei voi palata kertomaan vaikka että sattuukse.

      Poista
  4. Tuskin se sattuu ellei kuole hitaasti sairauden kanssa. Olen miettinyt samantapaisia asioita. Kun kuolen, minua ei ole. En kokenut kuolemaa tavallaan mahdolliseksi ennen kuin läheinen kuoli. Ei ajattele, ei näe. Ei ole mitään. Tuo on pahin painajaiseni. Kamalinta on läheisten suru kuoleman jälkeen, en kestä ajatella sitä lainkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Mäkin oon viime aikoina miettiny, että itse kuoleminen ei varmaan ole hirveää. Hirveintä olis kärsiä esimerkiks vuosia ennen sitä, voimattomana, niin ettei vois tehdä mitään.

      Munkin on vaikee ajatella läheisen kuolemaa, ymmärrän täysin mist puhut.

      Poista