Mä olen huono sanomaan "ei". Vasta viime vuosina oon esimerkiks ymmärtäny, että jos joku rakastaa mua, mun
ei oo pakko ottaa sitä rakkautta vastaan. Mulla kesti tosi kauan ymmärtää, että rakkautta voi haaskata niin, että niin pitääkin joskus tehdä: että on okei sanoa, että
ei, en halua sun sydäntä, pidä se itselläs.
Mua pelottaa, että musta ei pidetä. Luulen, että se on osasyy siihen, miks oon välillä varsinainen ovimatto. Mua pelottaa helvetisti ajatus siitä, että joku olis mulle tosi vihainen. Siks mä en kuuntele itteäni, odottelen että asiat muuttuis enkä tee mitään. Koska jos negatiivisia tunteita ei ajattele niin ne varmaan katoaa. Koska jos epävarmuuksista ei puhu, ne ei varmaan oo olemassa.
Mulle tulee herkästi huono omatunto. Mua hävettää, jos en vaikka ota jotakuta Facebook-kaveriksi. Tiedän, että mulla on oikeus valita, keitä haluan kaverilistalle, mutta silti. Mun pitää huomioida ja välittää
kaikista ja olla kiva. Aina.
Kerran yks tyttö lähetti mulle viestiä aiheesta. Että miks yllättäen en ookaan sen fb-kaveri. Joskus mä siivoan kaverilistaa ja poistan ihmisiä, joiden kanssa en oikeesti oo tekemisissä. Tää tyttö oli sellainen.
Otin sen takaisin. Höpisin jotain kaverilistan siivoushepulista, joita mulle tulee. Alko hävettää.
Mua hävettää, jos joku huomaa, että oon jotenkin törkeä. Jos teen pahasti. Jos en huomioi. Jos oon mokannu. Jos oon vihainen tai negatiivinen. Jos joku vois luulla, etten tykkää siitä.
Hävettää.
Oon aina miettiny, miten jotkut ihmiset tekee sen. Miten ne voi riidellä niin, että ne huutaa ja paiskoo ovia ja haukkuu, sitten myöhemmin ne tulee takas ja pyytää anteeks. Sitten kaikki on hyvin, maailma ei tuhoudukaan. Miten se on mahdollista?
Mä en oikein kestä
negatiivisiks luokiteltuja tunteita. Mä en kestä sitä, etten voi päättää, että pidän kaikista, että rakastan kaikkia. Se on kamalan vaikeaa. Mä en kestä sitä, että joskus kun näen humalaisen, en ajattele sitä ihmisenä; ajattelen että
mee helvetissä hoitoon.
Mä olen pahoillani siitä, että jotkut ihmiset vihaa toisiaan, että mä inhoan, että muut inhoaa. Mä oon pahoillani, että se on totta: mä en pidä kaikista.
Mä olen pahoillani, etten mä ole rohkea aina, etten mä kehtaa kuunnella itseäni ja tunteitani ja puhua niistä heti, avoimesti. Mä olen pahoillani, ettei kaikki ookaan pelkkää rakkautta, mä oon pahoillani, ettei se ehkä voikaan olla. Mä oon pahoillani, että mun täytyy pyydellä anteeks koko ajan, koska mua pelottaa niin paljon sanoa tätä.
Pitäiskö mun oppia taistelemaan, olemaan vihainen? Näyttämään se, että mä en tykkää, että mä inhoan? Huutamaan pää punasena silloin ko suututtaa, ihan vaan siks että tuntuu siltä et haluan? Vittuilemaan silloin kun on huono päivä? Antamaan takaisin, haukkumaan? Mä en tiedä.
Miks mä ajattelen ääripäitä? Miks mä ajattelen negatiivisia tunteita noin, heti taistelemisena, vihana ja vittuilemisena? Missä on mun keskitie: enks voi vaan sanoa et nyt tuntuu tältä ja se vaan olis sitä, asian sanomista?
Mun on helppo olla toiselle ylikiltti ja hyvä just silloin, kun ei pitäis. Kun olis armeliaampaa sanoa, että hei, ei tästä tule mitään nyt, mä en haluu olla sun kaa, mä en oo sun ystävä enkä haluu olla. Se on liiankiltteyttä: sitä suojelee toista koska ei kestä sitä, mitä havaitsee itsessään, jos sanoo todelliset tunteensa.
Sitä, miten huomaa, että mä en olekaan täydellinen, että mä en voikaan rakastaa ketään terveeksi, että mä en pidäkään kaikesta, että mä en voi aina olla kaikkien kaveri vaan siks että haluan.
Mä en ole täydellinen. Mä en pidä kaikista.
Joskus mä en vaan tykkää enkä voi sille mitään, vaikka haluaisin. Joskus mä en tunne mitään.
Kirjotin ton just. Hitto että pelottaa kirjottaa tätä. Sehän meinaa, et se on totta. Että mä oon täällä taas tunnustamassa, etten oo se ihminen jona markkinoin itteäni, etten oo se tyyppi joka rakastaa kaikkia ja hyväksyy kaiken eikä koskaan koe mitään epävarmuuksia ja negatiivisia tunteita.
Mä haluan ymmärtää, että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa.
Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Että mun yksittäinen vihanpurkaus ei kaada tätä maailmaa. Ymmärtää että mä voin kokee negatiivisia tunteita ja mä en kuole siihen kukaan ei kuole siihen.
Mä en oikein tiedä, miten päättäisin tän tekstin. Pitäiskö mun pyytää anteeksi, vielä lisää? Pyytää anteeks sitä, etten mä pidäkään kaikista ihmisistä aina? Ketä se hyödyttää? Pitäiskö mun olla ylpeä siitä, että tunnustin? Pitäiskö mun olla iloinen siitä, että kerroin että mäkin teeskentelen, että mäkin sanon yhä vaikka tunnen toista? Pitäiskö mun kääntää kelkkani ja kirjoittaa, että kyllä mä oikeesti kaikista tykkään, edes vähän?
Onkse totta?
Mun eräs ystävä opetti kerran tytölleen, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista. Musta se oli ihana opetus. Uskon, että se on totta. Mä voin kyllä löytää jokaisesta ihmisestä hyvää, edes jonkun ulkoisen piirteen, jos en muuta.
Ei se, että suuttuu jollekin, pyyhi pois kaikkea sitä hyvää, mitä se ihminen on joskus tehnyt. Tää on se juttu, mitä en ymmärrä: ettei suuttuminen tai se, etten pystykään, tee musta hirveetä ihmistä.
Mä en voi aina olla hyvä ja kärsivällinen ja kiva. Koska muuten mä tuhoudun. Tuhoudun siihen, ettei se kivuus oo todellista; tuhoudun siihen teeskentelemiseen, siihen miten annan itseäni kun ei oo oikeesti mitään, mitä antaa. Siihen miten hymyilen ja yritän niin kovasti muuttaa jotain, mitä ei ehkä voi muuttaa. Siihen, miten oon kiva ja ystävällinen, vaikka oikeesti vaan haluan mennä kotiin, vaikka oikeesti haluan vaan sanoo että musta tuntuu oikeesti nyt siltä et.
Oon onnellinen, että oon huomannut tämän. Että oon alkanut ottaa vastuun. Huomannut, että kyllä mäkin oon vaan ihminen ja saan tunnustaa et oon epätäydellinen ja etten voi kaikelle mitään. Ja varsinkin huomannut, ettei maailma räjähdäkään ja mä en kuolekaan, vaikken rakasta kaikkia ja kaikkea koko ajan.
