31. joulukuuta 2011

Mä lupaan

Uusi vuosi alkaa kohta. Mä tykkään siitä ajatuksesta. Sillon saa jotenkin uuden alun, vaikka pienenkin.

Kerran me ystävien kanssa kirjotettiin itsellemme kirjeet uutenavuonna ja avattiin ne seuraavana. Oon ajatellut sitä paljon. Sen kirjeen lukeminen ja avaaminen tuntu hienolta ja omituiselta: niin vähän aikaa ja mä oon jo niin erilainen! Jotenkin muutoksen huomaa vasta matkan päästä, ajan päästä.

Mä ajattelin tehdä pieniä uudenvuodenlupauksia. Itselleni. Sellaisia, että

...mä lupaan kuunnella itseäni. Pysähtyä ja kuunnella.
Mä lupaan kunnioittaa omia tunteitani ja sitä, miltä musta tuntuu.
Mä lupaan kunnioittaa myös muiden tunteita ja sitä, miltä niistä tuntuu.
Mä annan itselleni luvan tuntea, mitä tunnen, ja olla sitä mieltä, mitä oon.
Mä lupaan sanoa rehellisesti, mitä mieltä oon.
Vaikka se oliskin ikävän tuntuista.

Aiotko sä tehdä uudenvuodenlupauksia?

27. joulukuuta 2011

Kaikki on nii

Kaikki on nii helppoa

Seuraa sydäntä, kuuntele tunteitas, aattele järjellä, ole vaan rohkea, ole rehellinen itselles, ole rehellinen muille, tee valintoja, uskalla, yritä, ota riski, anna, ota, avaudu, sulkeudu, tunnusta, kasva, opi, naura, anna anteeks, unohda, älä unohda, ole, elä

kuuntele itseäs

Kaikki on nii vaikeeta

Seuraa sydäntä, kuuntele tunteitas, aattele järjellä, ole vaan rohkea, ole rehellinen itselles, ole rehellinen muille, tee valintoja, uskalla, yritä, ota riski, anna, ota, avaudu, sulkeudu, tunnusta, kasva, opi, naura, anna anteeks, unohda, älä unohda, ole, elä
 
kuuntele itseäs

Huomaaks?

21. joulukuuta 2011

Kiitos sulle.

Vuoden loppu ja lomat lähestyy. Haluaisin nyt kiittää sua.

Kiitos sulle että oot lukenut mun blogia. (Tai tullut ekaa kertaa käymään nyt, kiitos siitäkin). En voi sanoin kuvailla miten siistiä on ollut, että saan kirjoittaa mun ajatuksia ja saan niihin kannustavia kommentteja, ja että joku ylipäätään lukee mun juttuja ja ne liikauttaa jotakin, mitä vaan. Kiitos.

Ja hyvää joulua. Ja jos inhoot joulua, hyvää tätäpäivää. Se on hieno. :3

16. joulukuuta 2011

Samat viat


Kun juttelen mun epävarmuuksista, peloista tai ahdistuksista muiden kanssa, saan aina uudelleen havaita, että kaikilla on samat ongelmat. Kaikki tietää ees suunnilleen, mistä puhun. Jos ei tiiä, ne sanoo, että ne ei tiiä, mut yrittää ymmärtää.

Mä usein aattelen olevani tosi spesiaali. Erilainen. Ihan toista ku kaikki muut. Siks mun ongelmienkin pitäis olla jotain ihan muuta, jotain niin kauheeta ja hirveetä ettei sitä kukaan tajuu koskaan, piste.

Mut en mä oo. Kaikilla on samat ongelmat ja pelot ja tuskat.

Riitänkö mä? Mitä mä haluan? Mitä toi haluaa? Onks tää sitä? Milt mä näytän? Oonks mä tarpeeks, oonks mä liikaa? Mitä toi ajattelee? Nauroiko noi mulle vai kelle? Mitä mä ajattelen? Kehtaanks mä sanoo, mä en kehdannu sanoo, miksen mä sanonu, mua surettaa nyt, mua ahdistaa, mä en jaksa.

Kaikki kelaa samojen asioiden eri variaatioita. Kaikki on erilaisia ja pelkää samoja asioita, käy läpi samoja asioita, uskaltaa ja ei uskalla, jotkut tänään ja jotkut huomenna ja jotkut ei ikinä, vaik ehk haluis, mut ei. Jotkut kertoo niiden asioista ja jotkut ei kerro. Jotkut tuntee vähän eri tavalla, jotkut paljon, mut kaikki tuntee.

Nyansseja, se se hieno sana on. Eri variaatioita.
Kaikki samaa ja kaikki ihan eri.
Kaikki ihan eri ja kaikki samaa.



6. joulukuuta 2011

Syyllisyyspakkaus

Mä tunnen syyllisyyttä monesta asiasta. Joskus mä tunnen syyllisyyttä kaikesta.

Jos näen maassa roskan ja en nosta sitä, tunnen huonoa omaatuntoa. Ajattelen, että kuka, jos en minä. Joitain asioita mietin vielä kauemmin; ajattelen edelleen sitä tyttöä, jonka kerran näin itkevän kauppakeskuksessa. Sille ja sen miehelle oli tullut ero. Annoin sille nenäliinan ja jätin sen odottamaan kaveriaan. Miksi lähdin, miksen jäänyt? Mihin mun muka oli kiire?

Tunnen syyllisyyttä, kun tunnen jotain. Mitä mun pitäis nyt tuntea, tuntuuks muista tältä? Usein tuntuu väärältä: en oo onnellinen kun pitäis olla, tunnen tuskaa kun ei oo syytä.

Kuka määrittelee sen, mitä "pitäis"? Minä. Mulla on päässäni jonkinlainen täydellinen tunne- ja käytöskoodisto, johon en voi itse yltää. En voi olla se, joka aina aattelee muita ja laittaa ne ekaks. En voi aina olla ilonen, en voi aina jaksaa. En aina jaksa yrittää. Ymmärrän sen, ja silti mun pitäis aina.

Joskus tuntuu, että aika menee valtavan nopeasti. Huomaan, että ajattelen asioita, jotka tapahtu vuosia sitten ja tunnen syyllisyyttä. Tunnen vihaa. Vihaan itseäni, että oon antanut asioiden tapahtua, etten oo tehny, heränny, pystyny, kyenny. Että oon laiska. Että oon saamaton. Tunnen syyllisyyttä. Joskus en tunne mitään.

Sanon itelleni, että saan tuntea mitä vaan. Että mikään tunne ei oo paha, että tunteet on häilyviä ja ne muuttuu, niiden voi antaa olla ja mennä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, jos en muusta niin siitä, etten osaa antaa itteni tuntea asioita ilman, että tuntuu syylliseltä. En voi voittaa.

Mun pitäs ajatella kaikkia. Mun pitäis ajatella mua, sua, mun kavereita, ystäviä, mun rakkaita. Mun pitäis ottaa muut huomioon, jatkuvasti, koko ajan. Mä en saa epäonnistua. Mä en saa vaipua epätoivoon.

Mun täytyy jatkaa, mun täytyis lopettaa, mutta tunnen syyllisyyttä. Mun täytyis alottaa ja mun täytyis lopettaa ja tunnen syyllisyyttä. En jaksa ja en halua, ja haluan, ja tunnen syyllisyyttä.

En oo tehnyt mitään. Sitäkin sanon itselleni: mä en oo tehnyt mitään, mistä mun tarttis tuntea syyllisyyttä. En oo ollut paha, en oo ollut ilkeä, en oo tahallani satuttanut tai tehnyt huonosti muita kohtaan. Ja kuitenkin, se ei riitä. Tunnen syyllisyyttä, koska mä oon tehnyt asioita ja saanut niitä tapahtumaan ja ne on todellisia.

Kukaan on tosi harvoin ollut mulle vihainen. Mulle on tosi harvoin huudettu. Mun epäonnistumisista tai teoista ei oo melkein koskaan nälvitty, haukuttu tai avauduttu mulle. Miks mä siis silti koen itseni syylliseksi? Jos mä itse oon vihainen, tunnen syyllisyyttä siitäkin; ei saa, paha paha. En saa olla muille vihainen, en saa olla myöskään itselleni vihainen, munhan pitää hyväksyä mut.

Joskus koen, että oon yks solmu. Syyllisyyspakkaus. Saan kaikesta ongelman ja en saa mistään ongelmaa. Oon syyllinen asioihin joilla ei oo väliä ja en tunne syyllisyyttä asioista, joilla on. Tunnen huonoa omaatuntoa ja jatkan silti, tunnen huonoa omaatuntoa ja en voi jatkaa. Voin tehdä asian ja päästä yli, voin tehdä ja en pääse.

Joskus mä tunnen syyllisyyttä kaikesta. En tiedä, onks se naisten juttu vai nuorten juttu vai ihmisen juttu vai mikä. Mut mä tunnen. Ajattelin, että jos tunnustan sen, se lakkais takertumasta muhun, olemasta mussa kiinni, ohjaamasta mua. Että jos mä tunnustan, syyllisyys hellittää.

Tuntuu et se vähän auttais.

4. joulukuuta 2011

Päivän inspiraatiokuva: Brains (30)

Blogiin on ilmestyny 30 lukijaa. Kiitos kaikille. <3


2. joulukuuta 2011

Päivän inspiraatiovideo: Tänä yönä vien sut pois


Sanot, ettei kukaan välitä susta,
että olet vain ruma ankanpoikanen
Säälit itseäsi ja kaipaat lohdutusta,
uskallatko mulle myöntää totuuden

Et voi nousta kenenkään selkään
ja ratsastaa siellä läpi elämän
Pyyhi kyyneleesi ja päätä, ettet pelkää,
niin saat kaiken ja paljon enemmän

Kasva kanssani vahvaksi,
kasva kanssani rohkeaksi,
ystäväni,
kasva voittajaksi

1. joulukuuta 2011

Kuole pois

25 tykkää ja 6873 lukee, kun "turha julkkis" saa turpiinsa tuntemattomalta mieheltä. 25 tykkää, kun ihminen lyö toista. 6873 haluaa lukea ja/tai nähdä, miltä turpiin ottaminen näyttää.

Mua pelottaa ihmiset, jotka vihaa ihmisiä, joita ne ei tunne. Mua ei kiinnosta, kuinka turha joku julkkis on; se, että joku toinen ottaa aikaa omasta elämästään kirjotellakseen sen blogiin tai sitä koskevaan uutiseen "kuole pois", on huolestuttavaa.

Oon aikaisemmin kirjoittanut melko kiihtyneen tekstin siitä, miten ihmisiä ei kiinnosta Johanna Tukiaiset ja muut, mutta silti niiden elämää täytyy seurata, jotta pääsee haukkumaan. Tai ainakin todistamaan, ettei kiinnosta.

Mua pelottaa ihmiset, jotka vihaa ihmisiä, joita ne ei tunne. Ne on pelottavia siks, että sellaiset ihmiset vois vihata muakin; ne vois käydä mun kimppuun, hakata mut, lyödä mua puukolla. Koska olisin jotenkin vääränlainen. Vihattava. En ehkä koskaan sais tietää, miks, enkä tiedä, olisko sillä merkitystäkään. Jos ne ei vihais yhtä asiaa mussa, ehkä ne vihais toista.

Tiedän ihmisiä, jotka vihaa julkkiksia, koska niiden suu ärsyttää. Kun se sen suu ja koko naama näyttää tiedätkö silleen ärsyttävältä kyllä sä tiiät. Puhetyyli ärsyttää. Jalan vatkaaminen ärsyttää. Ja kun se on JOKA PAIKASSA onko sen pakko olla koko ajan tossa.

Mulle on aika sama, mitä muut ihmiset syö, mitä ne panee päälleen, millaisia kirjoja ne ostaa ja mitä ne kattoo televisiosta. Sitä en kuitenkaan käsitä, että ostetaan lehti, luetaan haastattelu ja sen jälkeen pohditaan että on se tuokin kauhee ihminen tommosia ei maan päällä tarvita. Käydään kirjoittelemassa kommentteja tekstien perässä oleviin laatikoihin netissä. Oon kerran nähnyt erään blogin perässä kommentin "tämä oli niin turha teksti etten viitsi edes kommentoida". Mutta kun ei se oo totta! Viitsithän!

Joskus, kun luen tällasia kommentteja, huomaan ajattelevani, että kuole ite pois. Aivan, mee jonnekin metsään ja lakkaa olemasta. Sit on kaikki sullakin paremmin, eipä tartte vihata enää. Mulkku.

Mistä tää tulee? Mistä ne ajatukset tulee? Miksi joku vihaa, miks muut puolustaa, usein itekin vihaisina? Mäkin teen sitä, en vaan kirjoita sitä mihinkään; aattelen, että ehkä niin voisin katkaista sen kierteen. Koska ei kaikkea tartte sanoa, ei todellakaan. Ei edes semmosia juttuja, joille sit aamulla naureskelee. Ehheh, kännissä kirjottelin nettiin. Väsyneenä kirjottelin nettiin. Kun oli huono päivä. Ja se ansaitsi sen.

Kuka ansaitsee sen? Kenen lapsi, kenen äiti? Kenen veli, kenen sisko? Niiden turhien, tietysti; äitikin häpeäis tommosta!

Kenen äiti on ylpeä siitä vihapuheesta, jota nettiin oksennetaan? Kenen äiti, kenen sisko? Ehkä monenkin; ehkä se on vaan kanava, purkutapa, jotain normaalia ja tavallista. Monet tekee niin; yrjöää pahimmat suuttumuksensa nettiin. Ettei tarvitsis oksentaa muiden päälle. Tuttujen päälle. Kavereiden päälle.

Mitä sillä haukkumisella saa, mitä saavuttaa? Loppuuko paskat blogit ja viihdeuutiset siksi, että kiroilee ja huutaa capslock pohjassa kommenttilaatikkoon? Ei lopu. Huomio on huomiota, huonokin huomio. Vihanenkin lukija on lukija. Jos niin vihastuttaa, älä lue; älä katso, älä kuuntele.

En halua käyttää aikaani asioihin, joista saan sydämentykytyksen, stressin, ahdistuksen tai vitutuksen. Semmosia tulee vastaan joka päivä, ja oon vasta tajunnut, ettei mun tarvitse katsoa; ei ees silloin, kun se on jotain, mistä kaikki puhuu, mille kaikki hihittää. Mitä kaikki jakaa Facebookissa.

Netti on täynnä sivuja, joita oikeasti haluan lukea. Asioita, joita haluan nähdä. En halua ahdistua ja oksentaa jonkun tuntemattoman ihmisen kirjottaman tekstin perään kommentteja, jotka saa muut hyökkäämään puolesta ja vastaan. En halua. En jaksa.

En jaksa sitä kierrettä. Se saa kuolla pois.

25. marraskuuta 2011

Kehen voi luottaa?

Kehen voi luottaa?

Töissä kerran puhuttiin tästä. Työkaverin mukaan kehenkään muuhun ei voi täysin luottaa, paitsi itseensä. Mut onks se totta?

Kenen neuvoja kantsii kuunnella?

Mä oon joskus heränny vasta myöhemmin miettimään, miten hölmöjä päätöksiä oon aiemmin tehny. Miten oon satuttanu itseni ja jonkun muun siinä samassa. Miten oon tienny, että joku asia on huono idea, mutta silti tehny sen. Miten oon sanonu joo, kun ois pitäny kieltää, ja kieltäny, kun ois pitäny myöntyy.

Ooks koskaan ajatellu "mitä oikein aattelin"?

Jotkut herää viikonloppuisin vieraan ihmisen kotoa, tai omastaan, eikä tiedä, miten on päässeet sinne. Sit miettii, miten tässä näin kävi. Miten annoin tän taas tapahtua vaik lupasin itselleni?

Usein mä sisälläni tiedän jo jonkun asian alottaessani, mikä on hyvä ja mikä ei. Illan viimeisen juoman tilatessa sitä tietää, että tästä tulee huono olo, mut silti sen tilaa, vaikka lupas itselleen. Joskus mulle tulee ihmisestä joku mielikuva, jota en haluaisi uskoa, koska se kuva on negatiivinen. Humps, sit se olikin totta. Sit voi sanoo "mä kyllä tiesin sydämessäni".

Kuka on aina mun puolella?

Mä en aina luota muhun. Usein en kuuntele itseäni, sitä ääntä, joka tuol sisällä juttelee ja antaa hyviä neuvoja. Ei, mun pitää ajatuksillani puhua siihen päälle, olla viisaampi. Puhua kuudennen aistin, vaiston, senjutun päälle, kyllä sä tiedät.

Mä en nyt oikein osaa muotoilla lauseeks tätä ideaa, joka mulla on. Sitä, miten itseään voi pettää ja tehdä vastoin lupauksiaan, ja sit lupaa oppia niistä, muttei opikaan. Kuinka paljon mä antaisin anteeks jollekin muulle, jos se joku muu aina neuvois mua olemaan kuuntelematta järjen ääntä ja olis silleen "tee se vaan kyl se siitä" ja sit hommat menis mäelle? Kuinka paljon mun hermot menee ihmisiin, jotka toistaa samoja virheitä, muttei itseeni, kun teen samaa?

Miks on niin vaikee luottaa itseensä? Miks on niin helppoo tehdä huonoja päätöksiä aina uudelleen? Miks vaisto tai kuudes aisti on semmonen asia, et sen kuuntelemisesta tulee vähän hölmö olo? Pitäiskö päätöksii tehdä järjellä vai sydämellä?

21. marraskuuta 2011

Päivän inspiraatiokuva: Don't worry

Tää on mun mielestä ollu aina jotenkin tosi rauhoittava ajatus.


20. marraskuuta 2011

Ajattelen

Mulle on usein sanottu, että ajattelen liikaa. Älä ajattele. Lakkaa ajattelemasta nii paljon. Älä mieti sitä.

Mä kiellän myös itseäni ajattelemasta asioita. Älä ajattele sitä, tuut vaan surulliseks. Älä ajattele sitä, ei siitä oo hyötyä. Älä ajattele sitä, sille ei voi mitään.

Ajatukset ei lakkaa vaan siks, että ajattelee, ettei niitä sais ajatella. (Olipa hirvee lause.) Oon tässä miettiny, että ehkä mun pitäiskin ajatella kaikkee. Ihan kaikkee. Myös niitä asioita, joista tulee epämiellyttävä ja hankala olo.

Mut ajatukset kiertää usein kehää. Ajattelen paljon samoja asioita. Mietin eilen, että taidan aatella epäolennaisia asioita: kuvittelen ja haaveilen sen sijaan, että oikeasti omistaisin mieleni aikaa semmosille asioille, joita pitäis käsitellä.

Kaikenlaisissa elämäoppaissa sanotaan aina, että asiat pitää käsitellä. Ongelmia pitää käsitellä, menneisyyttä pitää käsitellä, traumoja pitää käsitellä, kokemuksia pitää käsitellä. Kaikkee pitää käsitellä eikä missään nimessä haudata.

Koen, että tää menee ristiin sen kanssa, ettei sais ajatella liikaa. Älä ajattele sitä - mut entä jos täytyis? Entä, jos on pakko? Entä, jos se asia tulee takasin ja takasin ja takasin vaikka kuinka haen jotain zen-oloa jossa voin jättää menneet tuskani ja ongelmani universumille ja keskittyä vaan siihen, mitä on nyt?

Mitä mun täytyy ajatella? Miksi? Onks ajattelusta kieltäytyminen epäterveellistä vai viisasta? Paljonko ajattelua on liikaa? Entä, jos käy terapiassa 16 vuotta: onko se liikaa ajattelua vai sitä, että jokin asia nyt vaan kaipaa paljon ajatusaikaa? Koska päästetään irti? Koska jonkun asian ajatteleminen lakkaa? Miten ollaan ajattelematta asiaa?

Tää tuntuu taas semmoselta tekstiltä, josta joku sanois, että ajattelen liikaa. Mut arvatkaa: semmosen sanominen ei saa mua ajattelemaan vähemmän. Se saa mut lähinnä välttelemään, kieltämään itseltäni semmosia ajatuksia, jotka kuitenkin hiipii mieleen koko ajan. Sit tunnen syyllisyyttä, koska ajattelin liikaa enkä osaa lopettaa ja liika miettiminen on pahasta ja ei kukaan muu mieti tällasia ikinä apua.

Joten ehkä mä nyt sitten ajattelen kaikkea, mitä tekee mieli. Ja ajattelen. Ja ajattelen.
Katotaan sitten, koska on liikaa.

14. marraskuuta 2011

Anna kaikkes


Tiiäks sen tunteen kun valitat vaikka siitä että ruoka on pahaa, ja joku sanoo, ettei kantsis valittaa, kun joillain maailmassa ei oo ruokaa? Se on totta. Samalla sillä ei oo mitään väliä, koska mun ongelmat on aina isompia kuin sun, ja sun ongelmat on aina isompia kuin sen sun kaverin.

Oon viime aikoina kokenu uupumusta, joka on johtanu siihen, ettei mua kiinnosta muiden ihmiset ongelmat. Kaikki pienet napinat ja vikinät alkaa välittömästi ottaa aivoon. Mua kiinnostaa silloin lähinnä minä ja mun tuntemukset, ei muut.

Oon järkyttyny siitä, miten helppoa on olla välitämättä. Miten helppoa on vähätellä muita tai aatella, että minähän tässä oon tärkeempi ja elämäni tärkein ihminen ja työnnä sinä ne ongelmas vaikka pyllyyn.

Se on sikahelppoa. Mähän oon mun tärkein ihminen, miks mun pitäis kuunnella, välittää tai ymmärtää muita?

Jos mua ei kiinnosta tai en jaksa, en yleensä vastaa mitään. Bambi-elokuvassakin opetettiin, että jos ei oo mitään kaunista sanottavaa, älä sano mitään. Yritän elää niin, varsinkin silloin, kun ei oikeasti pahemmin kiinnosta. SIlloin, kun kovasti tekee mieli lähetellä viestejä, joissa lukee "sinä ja sinä ja sinä ja SINUN ONGELMAT entäs minä????"

Ymmärrystä, kuuntelua, tukea, haleja. Tilaa, armoa, pitkää pinnaa, rauhottumista, kiukun nielemistä. Kuuntelua. Sallimista. Ymmärrystä. Tilaa.

Paljonko on tarpeeks? Paljonko pitää antaa? Paljonko just mun pitää antaa, että olisin hyvä ihminen, muut huomioonottava, tarpeeks hyvä ystävä?

Uskon, että jos ite on aivan loppu, ei voi antaa. Ei voi antaa, jos ei oo mitään annettavaa; jos voimat menee selviytymiseen, siihen että raahautuu eteenpäin ja yrittää päästä päivästä toiseen.

Uskon myös, että useimmat meistä vois antaa enemmän. voisin antaa enemmän. Yleensä en jaksa tai viitsi. Aattelen, että päivä oli pitkä ja niska kipee ja minähän en kuuntele nyt ketään yhtään enkä vastaa puhelimeen enkä anna tätä penkkiä tolle mummolle koska mua VÄSYTTÄÄ KAIKKI.

Ja kuitenkin: kyllä mä jaksaisin. Mulla olis annettavaa, mä voisin jakaa hyvää, jos vaan viitsisin. Mutta kun se on niin vaikeeta. Ymmärtävän vastauksen muotoileminen tekstariin kestää pidempään kuin se, että kirjottaa "en jaksa tänään sua yhtään kiitti".

Usein ei tunnekuohussa tuu ajatelleeks sitä, että se yksikin "no kiva että SULLA on hauskaa" -viesti voi aiheuttaa surua ja hämmennystä siellä toisessa päässä. Miks tuo on ynseä, miks se on noin kireä? Mun päänaukomisviestin vastaanottajan elämän tärkein ihminenhän on tietenkin hän itse, en minä. Usein mulle ei ynseän viestin saamisen jälkeen tuu mieleen, että oho, nyt tolla on huono päivä; mulle tulee mieleen, että mitä minäkin oon tolle nyt tehny.

Niin se menee. Sitä vaan aattelee kaiken itsensä kautta.

Oon kokenu palkitsevaks sen, että ajattelen sen toisen tunteita. Silloinkin, kun mun ensimmäinen reaktio ois heittää puhelin seinään. Se ei oo niin vaikeaa kuin aluks luulis; sitä vaan miettii, että no, ite käyttäytyisin kyllä ihan samalla lailla. Ite pitäisin myös omaa ankeeta maanantaitani huonompana ku muiden ja äksyilisin.

Mun elämän tärkein ihminen voin olla mä itse. Mun täytyy huolehtia musta, mun jaksamisesta ja siitä, että saan sen, mitä tarvitsen. Sen ei kuitenkaan tarvi merkitä sitä, että muiden elämän tärkeimmät ihmiset ei olis mulle tärkeitä. Etten mä muistais, että samalla tavalla nekin toimii; ajattelee kaiken itsensä kautta.

8. marraskuuta 2011

Käyttäydy kuin

Mulla on yks ystävä, joka herkästi lajittelee ihmiset "aikuisiin" ja "ei-aikuisiin". Ei-aikuiset on "kakaroita" tai "teinejä". Lajittelu tapahtuu useimmiten käytöksen perusteella.

Oon itekin joskus saanu kuulla, miten jollekulle sanotaan se. Käyttäydy kuin aikuinen! Käyttäydy kuin iso tyttö! Isot tytöt ei huuda, isot pojat ei saa hepuleita. Käyttäydy kuin aikuinen.

Rupesin miettimään, mitä se oikein tarkoittaa. "Käyttäydy kuin aikuinen".

Kerran kotimatkalla näin, kun päälle nelikymppinen nainen huusi joukolle pieniä tyttöjä. Yks niistä tytöistä oli tummaihoinen, ja tää nainen huusi, että "sun perhees ei tänne kuulu painuisitte kotiinne!", humalaisen sössöttävällä äänellä.

Kukaan ei tehny mitään. MÄ en tehny mitään. Tajusin vasta myöhemmin, että mun tehtävä (aikuisena) olis ollut mennä väliin. Mutten mennyt. Koska pelkäsin. Kaduttaa. En voi enää muuttaa sitä.

Oon kerran metrossa istuessani kuunnellut, kun kaks isoa aikuista kaljua miestä väitteli siitä, pitäiskö niiden puukottaa semmone nuori aasialainen kundi, joka istui edempänä. Toinen kalju mies sanoi, että kyllä hän voi puukottaa, se on hänen aatteen mukaista. Toinen sanoi, että älä jumalauta puhu tollasia metrossa.

Me jäätiin yhtä aikaa pois, aasialainen kundi ja minä. Ketään ei puukotettu.

Kerran töihin mennessä jakkupukuinen nainen yritti saada vartijan poistamaan vanhan kadunmiehen metrosta. Ei sillä syytä ollut, ja sitä se vartijakin sanoi: ainoastaan häiritsevästi käyttäytyvät poistetaan. Nainen oli pettynyt.




Mä tykkään teini-ikäisistä. Ne on usein ihastuttavalla tavalla elossa: niitä naurattaa kauheesti ja ne möykkää ja hihittää. Ne hyppii toistensa kimppuun ja painii. Ne lukee yhdessä tekstareita ja soittaa musiikkia tai, kuten viime viikolla, syö yhessä hampurilaista ja antaa sille arvosanoja asiantuntijan elkein. Niitä ei oo vielä hiottu tai jalostettu.

Usein, kun kattelen teini-ikäisiä, mietin, kuka siitä ryhmästä olisin. Kuka noista olis mä. En usein osaa päättää: kaikki vaikuttaa niin elinvoimaisilta, niin avoimilta ja uskaltavilta. Musta kuitenki tuntuu usein teini-ikäiseltä. En oikeen tiedä miks; kai siks, että oon itekseni päättäny käsittää "aikuisuuden" vakavana ja urautuneena elämänvaiheena, jonka aikana vaan maksetaan laskuja ja sitten onkin jo eläke. Silloin ei seikkailla eikä hilluta eikä saada hepuleita. Se on mielikuva, joka ei musta pidä paikkaansa, mutta jota kuitenki ajattelen. Aikuinen, se on tylsä.

Tunnen vakavia aikuisia. Tunnen aikuisia, jotka ei osaa olla vakavia, vaikka haluais. Tunnen aikuisia, joita nolottaa, jos ne kompastuu julkisella paikalla; tunnen myös aikuisia, jotka saattaa sanoa toisilleen "kato ton persettä" ja sit hihittää päälle.

Tunnen aikuisia, jotka ei oo täysi-ikäisiä. Tunnen täysi-ikäisiä, jotka ei oo aikuisia. Tunnen ihmisiä, jotka jo teininä tiesi, keitä ne on; tunnen aikuisia, jotka ei vieläkään oo löytäny itteään.

Käyttäydy kuin aikuinen, mitä se on?
Ehkä se ei oo mitään; ehkä olis parempi sanoa "käyttäydy inhimillisesti".

5. marraskuuta 2011

Ennen ja jälkeen

Photoshopin maailma ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä mua. Vaikka kuinka tiiän, että kuvia pitää ajatella, että niitä pitää analysoida eikä niihin saa luottaa, unohdan. Ja luotan. Kunnes muistan.





3. marraskuuta 2011

Päivän inspiraatio: Näkinpuiston spuge




Löysin tän sattumalta naamakirjasta, johon joku oli sen linkittänyt. Lukekaa ihmeessä koko teksti, vaikka onkin pitkä. On myös hyvin ajatuksiaherättävä.

Lainaus ja koko teksti tässä osoitteessa (on myös yllä linkkinä).

2. marraskuuta 2011

Ehkä ens kerralla

Oon alkanut varovasti tässä testailla sellaista sosiaalisuuden muotoa, että juttelen tuntemattomille metrossa. Jos ne vaikuttaa kivoilta ja keksin jotain sanottavaa, juttelen.

Se on kamalan vaikeaa. Mua hävettää ja nolottaa ja aina on mahdollista, että ne ei vastaakaan. En tiedä, onko se suomalainen mentaliteetti vai asenneilmasto vai mikä hieno sana, mutta aina julkisessa liikennevälineessä toimitaan samoin: jos on vapaita paikkarivejä, mennään niille yksin, ei kenenkään viereen. Jos on pakko mennä samaan penkkiriviin, mennään vastapäätä, ja jos viel mahdollista, ei ihan päittäin toisen kanssa vaan vinoon, viereiselle paikalle. Jos mennään viereen, ei silloinkaan tarttee jutella, koska ikkunan vieressä oleva katsoo aina ulos.

Mä oon alkanut myös tuijottaa ihmisiä. Katsella, miltä ne näyttää. Tosi moni katsoo takaisin.

Eilen näin metrossa semmosen söpön tytön. Sillä oli siniset farkut ja miesten kengät ja se näytti vähän hobitilta, jos ne käyttäis vihreitä silmälaseja. Huomasin, että sekin katselee mua.

Kesti kamalan kauan, ennenko uskalsin sanoa mitään. Tiesin jo ennen sitä sanomista, mitä aion päästää suustani: sen tytön jaloissa oli puinen salkku, joka näytti taidetarvikesalkulta. Siitä aioin kysyä.

Uskalsin avaa suuni vasta muutamaa minuuttia ennen kotia. Hienointa tässä oli se, että se tyttö otti välittömästi nappikuulokkeet korvista, kun huomas, että kysyin jotain.

Mäkin reagoin yleensä heti, jos joku yrittää jutella. Kerran juttelin sellaisen naisen kanssa, joka oli istuttanu puita Islannissa joskus kuuskytluvulla. Miettikää. Jotkut mummit on ylipäätään tosi hyviä. Ne hymyilee ja sitten alkaa heti jutella, kertoo kauppamatkoistaan tai koirasta tai mistä vaan. Juttelin kerran semmoselle tädille, jonka laukussa oli pieni koira; se oli pelastanu sen huonosta kodista ja voittanu sen luottamuksen. Se koira oli purru sitä kerran.

En oo vielä keksiny, miten metroihmisistä saa kaveri-ihmisiä. Numeron tai nimen kysyminen tuntuu aina vähän pervolta stalkkaajalta. Lisäks se voi tuntua iskemiseltä.

Yks tyttö pyysi mua kerran Facebook-kaveriksi. Silläkin oli laukussa roikkumassa pehmoeläimiä, niinku mulla. Se jutteli niistä, ja töistään. Sen nimi oli Pilvi. Se oli kiva, mutten kuitenkaan halunnu olla sen Facebook-kaveri. Miksen? Miks pelottaa niin paljon? Miks se on niin outoa, yrittää avautua jollekin? Mistä ystäviä saa?

Siellä puisessa salkussa oli erilaisia maaleja. Se tyttö oli ollu maalaamassa. Kun se oli vastannu mun kysymykseen, se jatkoi sitä kysymällä mun laukusta. Se tuntui mukavalta. Me yritettiin yhdessä olla sosiaalisia.

Kun jäin pois, pyysin anteeks sitä, etten ollu aiemmin uskaltanu aloittaa keskustelua.
"Ei se mitään", se sanoi.
"Nähdään", mä sanoin.
Ehkä ens kerralla voisin kysyy jo sen nimen.

30. lokakuuta 2011

21. lokakuuta 2011

Anteeksi en voi auttaa

Yks päivä olin lähdössä kotoa, kun mun enemmän ja vähemmän kestohumalainen naapuri pyysi mua katsomaan sen tietokonetta. Siinä oli kuulemma vikaa. Pieni mies seisoi rappusissa semihaisevana ja käsi paketissa ja pyysi mua kotiinsa auttamaan.

Tiiätteks, mitä aattelin ekana? Aattelin, että miten pääsen karkuun. Aattelin, etten mä voi ton kotiin mennä, se raiskaa/tappaa/ryöstää mut.

Se mies ei kuitenkaan antanu periks. Ei menis kauaa, voisin vähän vaan vilkaista. Lopulta suostuin menemään sen asunnon ovelle. Sisään en aikonu mennä, ei, sehän ois vaarallista ja mulle vois käydä jotain.

No, menin sitte kuitenkin. (Jätinmennessäni ulko-oven auki. Että pääsis juoksemaan karkuun. Fiksua, eiks?)

Se oli ihan tavallinen keski-ikäisen koti. Siellä haisi pahalta ja oli semmone kuvioitu matto, joka kaikilla vähä vanhemmilla on olohuoneessa. Putkitelkkarista tuli luonto-ohjelmaa.

Miehellä oli kaks läppäriä: toinen oli hajonnu, toinen oli toiminnassa mutta siinä ei ollu virusturvaa. Tuijoteltiin sitä hajonnutta läppäriä ja kokeilin vikasietotilakäynnistystä, koska en osannu muutakaan. Ei auttanu.

Mies pyysi mua asentamaan toiselle koneelle virusturvan, että vois maksaa laskuja. Oli kuulemma kirjallinen ohjekin. Epäröin, mutta suostuin lopuks, koska näemmä mua ei ollut vielä tapettu tai ryöstetty.

Virustorjuntaa siinä lataillessani istuin lopulta sen miehen sohvalle. Se oli vanha sohva ja vähän nuhjunen. Mies sanoi heti, että juu, istu vaan. Sitten se alkoi jutella: käsi oli paketissa ja sairaseläke päällä ja hän ei oikein missään käy, lähikaupassa vaan, hakemassa ruokaa. Ja kaljaa. Se kuulemma helpottaa.

Huomautin, että ulko-ovi on auki. Alkoi tuntua typerältä, että se on. Mähän olin vielä elossa.

Tuijotettiin virusohjelman latauspalkkia. Mies jutteli sukulaisista ja ystävistä, jotka asuu kauempana. Jutteli myös "naapurin Pekasta". Pekka on munkin naapuri, mutta enpä oo tutustunu. Tai ees nähny. Ei hajuakaan, kuka Pekka on.

Kun olin valmis sen asennukseni kanssa, mies oli hyvin kiitollinen. Se hääräs ympäri asuntoa ja toivoi kauheasti, että sillä olis jotain, mitä antaa mulle kiitokseksi. Sanoin, etten tarvi mitään. Mies lupasi, että voi joskus auttaa mua jossakin, jos tarvitsee. Sanoin, että laitetaan tää sit piikkiin. Mies nauroi. Mä nauroin.

Miehellä ei ollu antaa mulle mitään, mutta silti se oli jo antanut mulle niin paljon. Se oli näyttänyt mulle, kuka oon: oon nainen, joka pelkää naapuriaan. Oon nainen, joka ei halua auttaa, koska se on pelottavaa ja epäkätevää ja viivyttää omia menoja. Oon nainen, joka nähdessään verkkareihin pukeutuneen käsi paketissa olevan noin 165 senttiä pitkän miehen ajattelee ensimmäisenä, että "toi tappaa ja raiskaa mut".

Oon nainen, joka ei tunne naapurin Pekkaa, vaikka luulee olevansa niin avoin ja ystävällinen ja innokas oppimaan uutta. Oon nainen, jonka täytyis herätä, katsoa itseään ja kysyä, onks kaikki tää pelko todella tarpeen, onks kaikki nää ennakkoluulot todella tarpeen? Kuka mä oikein oikeasti olen? Mä luulen olevani tosi mukava ja urhea ja auttavainen, mutta oonko? Oonko todella?

Kiitos, naapurin mies. En oikeen osaa sanoa muuta. Paitsi: anteeks, naapurin mies. Anteeks, että ajattelin sua ensisijaisesti uhakana ja pelottavana. Anteeks, etten ajatellu, että oot ihminen.

Ps. Otsikko on muuten Apulannan biisistä En voi auttaa

13. lokakuuta 2011

11. lokakuuta 2011

Tätä mä ajattelen

Mulle on usein sanottu, et ajattelen liikaa. Se lienee totta. Ajattelen. Kun näen ihmisiä, ajattelen; kun näen eläimiä, ajattelen. Liikennevälineissä ajattelen; sängyssä ennen unta ajattelen. Ajattelen lukemiani kirjoja. Elokuvia. Ajattelen maisemia, tulevaisuutta, menneisyyttä, haaveita, töitä.

Tätä mä ajattelen

Oon koskaan miettiny et kun katsot taivaalle, siellä ei oo mitään sinistä seinää vaan tilaa nii paljon ku voit vaan käsitttää, tai et

Me haudataan toisiamme, kunnes itse kuollaan. Sitten muut jatkaa sitä samaa: hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää. Hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää.

Mitä sun paras ystävä tekee nyt? Entä mummi? Kummitäti? Ne on olemassa nytkin, vaikkei ne oo tässä. Onko ne koneella, television edessä, nukkumassa? Mitä niillä on päällä?

Kuka mun naapuri on ja mitä se nyt tekee?

Kuka teki tän kankaan mun paitaa varten? Missä se asuu? Saako se tarpeeks ruokaa, ollenkaan ruokaa, tietääkse, mikä on tietokone?

Miks mulla on kaikkee ja joillain ei oo mitään?
Miks mä synnyin Suomeen enkä Afrikkaan?

Mitä mun kehossa tapahtuu nyt?
Mistä mun aivot tietää vaipua uneen, miks ne osaa herättää mut?

Kauanko se mies metrossa on juonu? Kuinka kauan se on ollu joka päivä kännissä? Miks se on joka päivä kännissä? Onks sillä koti? Kuuntelisko se mua, jos sanoisin, et se voi myös lopettaa?

Itkeekö ne ihmiset, joiden kaa irkkaan, sillon ku me jutellaan ja mä en vaan tiedä sitä?

Kuka sä oot?
Mitä sä ajattelet?



8. lokakuuta 2011

Miten menee?

Mun on pysähtyny olo ja tekstiä ei tuu.
Miten sulla menee?

30. syyskuuta 2011

The child you once were



Mielenkiintoinen kysymys.
Kertokaa.

28. syyskuuta 2011

Päivän inspiraatiovideo: Lampela & Lampi - Kun Mikään Ei Riitä



Ystävä linkitti tän biisin ja se oli kovasti kaunis.

26. syyskuuta 2011

Euron vihko

Mulla on kummilapsi Ugandassa. Sellainen, jota tuen rahallisesti joka kuukausi niin, että se voi opiskella eikä sen tarvitse mennä lapsena töihin. Se on yhdeksän vuotta vanha tyttö.

Kerran kirjoitin sille kirjeen ja oisin halunnu lähettää sille jonkun lahjan. Sinne saa lähettää vain kirjekuoreen mahtuvia asioita, eikä mulla ollu oikein mitään. Kaapissa oli kaks euron alennusmyyntivihkoa. Lähetin sitten niistä toisen. Ja tarroja, tähtitarroja, jotka mulla sattumalta oli.

Kului pari kuukautta. Posti on hitaampi, kun se menee kauas. Viime viikolla sain vastauskirjeen, jossa mun kummilapsi kiitteli tuhannesti vihosta. Sen (ja mun) lempiaine koulussa on äidinkieli, ja se kirjoitti, että voi nyt keskittyä siihen paremmin, koska sillä on vihko, johon harjoitella.

Niin pienestä se on kiinni. Euron vihosta, joita mulla vieläkin makaa yks kaapissa. Käyttämättä. Niin pienestä on kiinni, että joku voi opiskella paremmin, oppia paremmin.

Kiitos maailma ja jumala siitä, että mulla on kaikkea. Että mulla on varaa ostella euron vihkoja ja makuuttaa niitä kaapissa, olla käyttämättä niitä.

Niin rikas mä olen.

21. syyskuuta 2011

Vastauspostaus: Norjan tragedia

Juttuehdotuspostauksessa Eetsu ehdotti:

"No, nyt kun tää Norjan tragedia on ajankohtanen, jos kirjoittasit siitä? Että mitä ajatuksia se sulle tuo, että millanen on nykyään maailman ja tän yhteiskunnan tilanne ja sitä rataa. Ois kiva kuulla mitä sä tosta Norjan tragediasta, ja muista vastaavista mietit :)"

Tää tuntuu edelleen ajankohtaiselta, koska tänään aiheesta oli taas uutisissa juttua. Ehkä siis yritän.

Koen tällaiset teot hämmentävinä. Koen omituisena sen, että omaa asiaa ajaakseen joku näkee parhaana vaikutusmahdollisuutena veritekojen ja räjäytysten tehtailemisen. Tää tuntuu samalta kuin kieroutuneiden parisuhteiden logiikka: jos mä vielä vähän uhkailen tota ja hakkaan sitä nii sit se rakastaa mua taas ja palaa mun luokse.

Etelä-Suomen sanomissa kerrottiin Norjan tragedian jälkeen, että 32-vuotias Breivik on sanonut olevansa halukas selittämään tekojaan ja motiiviaan oikeudessa maanantaina. Luin tän jutun pian tapahtuneen jälkeen, ja mua alkoi tahtomattani huvittaa. Hihityttää. Tuli mieleen, että tää on joku sairas sketsi: mies ampuu 69 ihmistä ja sanoo sitten, että hei, jutellaan nyt tästä!

Hesarissa kerrottiin, että tekojensa aikana Breivik oli päihteiden vaikutuksen alaisena. Tääkin tuntuu musta omituiselta: jos mies uskoo ajavansa jotakin suurta asiaa, jonka mahtavana lähettinä pitää itseään (Hesarissa kerrottiin myös mm. että Norjan ylimmäksi temppeliritariksi itseään kutsuva Breivik on ilmoittanut haluavansa mm. Norjan puolustusvoimien johtoon), niin miksi ihmeessä sen täytyy olla aineissa toteuttaessaan tätä suurta kutsumusta, suurta oikeuden ja oikeamielisyyden tekoaan? Jos teon pointtina on saada omia mielipiteitä muiden tietoon ja kenties voittaa muita ihmisiä puolelleen, miksi ihmeessä henkilö haluaisi olla aineissa/kännissä tekojaan tehdessään?

Koen vaikeaksi ymmärtää näiden tekojen logiikkaa. Toisaalta, niin varmasti kuka tahansa muukin, joka on ns. normaali ihminen eikä ajattele kuin Brejvik. Mä ehkä selvitän mun omituista oloa tässä pienellä esimerkillä.

Juttelin kerran yhden ihmisen kanssa, joka kännispäissään selitti, että Suomeen pitäis tehdä vallankumous. Sen mukaan nykyihmiset on paskoja television orjia, ja siks energialaitokset pitäis räjäyttää, että ihmiset tajuais, mitä, mulle ei oikein selvinnyt. Jonkun totuuden ilman televisiota elämisestä ilmeisesti.

Kysyin tältä ihmiseltä, että mitä se luulee: jos se räjäyttää energiayhtiön ja ihmiset menettää telkkarinsa ja jääkaappinsa ja digijärkkärinsä, niin mitähän ne mahdollisesti tekee? Iloitseeko ne siitä, että joku vapautti ne sähköstä, vai onko ne vihaisia, vittuuntuneita ja ärtyneitä sille, joka tällaisen teon on mennyt tekemään?

Mun puhekumppani hiljeni tässä vaiheessa hetkeks. Ilmeisesti hänen mieleensä ei ollut koskaan tullut, että väkivalta jotakin ihmisen rakastamaa tai hänelle merkityksellistä asiaa kohtaan ei yleensä saa ihmistä rakastamaan sen väkivallan tekijää.

Tuntuu, ettei tällaisten suurten tragedioiden takana olevat ihmiset koskaan ajattele tätä. Niiden mieleen ei tule, ettei satojen ihmisten murhaaminen yhtäkkiä avaa suuren yleisön silmiä, ettei sellaiset teot saa meitä iloitsemaan ja ajattelemaan, että tää murhaajahan on nero ja pelastaa meidät kaikki idiootit jotka olemme kulkeneet silmät ummessa palvokaamme nyt hänen aatettaan!

Toisaalta, ei liene ihme, etteivät suurten tragedioiden tehtailijat ajattele tätä. Suurten tragedioiden tehtailijoiden ajatukset kun ei taida kulkea mitään tavallisia, normaaleiksi luokiteltuja, moraalia ja hyvää tahtoa levittäviä ratoja.

Hesarissa tämä mun ajatus puettiin sanoiksi uutisessa, joka kertoi Utøyalta selviytyneen kirjeestä Brejvikille. Se tähän loppuun.

""Teollasi et onnistunut pelkästään yhtenäistämään maailmaa, vaan onnistuit myös sytyttämään sieluumme liekin, joka yhdistää meitä enemmän kuin koskaan ennen", Østebø kirjoittaa Facebookissa julkaistussa kirjeessään.

Breivik näki itsensä ritarina ja sankarina. Østebø toteaa, että Breivik ei ole sankari, mutta hän on luonut sankareita.

"Teit uhreistasi marttyyreja, kuolemattomia. Näytit meille kuinka paljon vihaa yksi ihminen pystyy osoittamaan. Ajattele kuinka paljon rakkautta me voimme osoittaa yhdessä."

Østebø kertoo, että ihmiset, joiden hän uskoi vihaavan häntä, ovat halanneet häntä kadulla.

"Mitä sanot siitä? Onnistuitko tuhoamaan jotakin? Myös musliminaiset ovat saaneet sympatiahalauksia heille tuntemattomilta norjalaisnaisilta ja sinun tavoitteesi oli säästää Eurooppa islamilta? Tekosi toimi päinvastaisesti.""

20. syyskuuta 2011

Entä jos se oisit sä

Luin tänään uutisia (kyllä vain, taas). Luin oikeudenkäynnistä, jossa puidaan bussikuskin pahoinpitelyä. Mies hakattiin niin pahoin, että hän sai aivovamman. Seuraavassa otteita Maikkarin uutisoinnista aiheesta.

- Yksissä tuumin siinä käytiin kiinni ja niin julmasti kuin ihminen vaan voi.

- Kuljettaja oli kuristusotteessa. Niin pitkään lyötiin, kunnes jalat meni alta. Sitten hänet päästettiin irti. Hän putosi polvilleen maahan.

Todistajan mukaan molemmat olivat lähdössä, mutta toinen kääntyi vielä ympäri ja potkaisi päähän.

- Sitten he poistuivat nauraen paikalta."


Avustajan mukaan tapahtumat alkoivat, kun kuljettaja oli tullut huutamaan. Sen seurauksena pahoinpitely alkoi. - Päämieheni ei ole tarkoittanut potkua päähän, eikä tarkoittanut näin vakavia vammoja."

Mulla ei ole tästä jutusta paljoakaan sanottavaa. Perussettiä: joku oli humalassa, tunteet kuohahti, ei tarkoitettu mitään pahaa mutta nyt kävi näin. Mä jäin kuitenkin ajattelemaan yhtä pointtia: sitä, että ilmeisesti näiden henkilöiden mukaan tuomiota tulisi lieventää, koska päähän kohdistunut potku oli vahinko.

Mietitään samaa näiden pahoinpitelijöiden näkökulmasta. Joku heistä on tekemässä työtään, kun humalassa olevat henkilöt tulevat häiritsemään sitä. Pahoinpitelijä, tässä skenaariossa siis uhri, yrittää estää tätä häirintää, jolloin hänelle pahoinpidellään aivovamma.

Kun tämä uhri sitten tulee oikeuteen kohtaamaan tekijät, hyväksyisikö hän lieventäväksi perusteeksi sen, että potku päähän oli "vahinko"?

Löisin aika paljon vetoa, ettei hyväksyisi.

Okei, ehkä se oli vahinko. Ehkä tarkoitus oli, en tiedä, potkaista palleaan? Munuaisiin? Selkärankaan? Millainen potku mihin alueeseen olisi sellainen, että se on tarpeeksi lievä, että se on enemmän ok? Olisko potku lantioon parempi vaihtoehto, jotenkin ihmisystävällisempi? "Mutta mähän yritin vain potkaista rintalastaan, se oli vahinko että osui ylemmäs!"

Tää logiikka tuntuu musta omituiselta. Omituiselta. Että tietynlainen pahoinpitely ja hakkaaminen siinä vaiheessa, kun hakattava ei enää edes pysy jaloillaan, olis jotenkin suotavampaa kuin toinen. Että jonkun toisenlaisen potkun, joka on annettu kun ihminen makaa jo maassa, voi hyväksyä helpommin. Okei, potkusta vatsaan ei kenties vammaudu loppuiäkseen. Mutta silti.

"Syyttäjä perusteli ankaraa rangaistusvaatimusta.

–Törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko on 1-10 vuotta. Uhrille on aiheutunut vakavat vammat, eikä hän tule tästä kokonaan toipumaan. Bussinkuljettaja on ollut työtehtävissä. Viisi vuotta on rangaistusasteikon puolivälistä. Katson, että rangaistusvaatimus on erittäin kohtuullinen, Velitski vaati.

–Tätä tekoa ei saa tekemättömäksi. Anteeksipyynnöt eivät auta. Eikä sekään auta, että syytetyt kertovat nyt koulutukseen hakeutumisesta tai päihteettömyydestä."


Haluan uskoa siihen, että ihmiset voi muuttua. Haluan myös uskoa, että anteeksi voi pyytää ja antaa. En tiedä, ehkä tämä jutun bussikuski antaa nämä teot anteeksi ja uskoo, että pahoinpitelijät on oikeasti pahoillaan. En tiedä.

Koska anteeksipyyntö ei enää riitä? Millaisista asioista pitäis saada armahdus anteeksipyytämällä? Onko tämä "en tarkoittanut aiheuttaa tällaista, anteeksi" tässä tapauksessa vain yritys olla joutumatta linnaan viideksi vuodeksi? Kehen voi luottaa? Kuka luottaa henkilöön, jonka piti potkaista makaavaa uhria "vain vartaloon, ei päähän"? Luottaisitko sä?

Entä, jos se olisit sä? Antaisitko sä anteeksi, jos sua potkaistaan vahingossa rajummin kuin oli tarkoitus? Voiko tällaista anteeksipyyntöä ylipäätään olla: anteeksi että pahoinpitelin sua enemmän kuin oli tarkoitus? Anteeksi, että me hakattiin sua pahemmin kuin aluks luultiin? Anteeks että poistuin silloin paikalta nauraen, en tiennyt etten ollut vaan antanut opetusta vaan myös vammauttanut sut?

Kello on aika paljon ja mua uuvuttaa. Vastatkaa näihin kysymyksiin jos osaatte. Musta tuntuu, etten mä osaa.

12. syyskuuta 2011

Pääsinpäs sanomaan

Oon yrittänyt kirjoittaa tänne uusia tekstejä, mutta musta ei nyt oikein irtoa. Lähinnä tää johtuu siitä, että mua ärsyttää justnyt hirveästi kaikki ihmiset ja kaikki, mitä ne tekee. Ei huvita kirjoittaa, ei huvita ottaa kantaa.

Mua raivostuttaa se, että ihmisten pitää päästä sanomaan joka asiasta. Kaikkiin asioihin pitää tunkea kertomaan omaa mielipidettä. Pitää ottaa kantaa. Mua ärsyttää, miten ihmiset netissä vinkuu toisilleen: ei ne halua oppia mitään, ne haluaa vaan päästä sanomaan.

Munkin tekee mieli päästä sanomaan. Ai että tekeekin mieli. Nythän mä just pääsin: kun kaikki ärsyttää ja kaikki on niin kovin huonosti, voi miten huonosti se onkaan. Voi miten mua onkaan loukattu nyt kaikella tällä elämällä ja mielipiteillä.

Noin, pääsinpäs sanomaan. Pääsin sanomaan, että ärsyttää.

Voisin listata tähän, mikä ärsyttää tällä viikolla: sarkasmihymiöt ;)))) muka-iloiset mielipiteet jotka on vittuilua, omista sanomisista tykkääminen Facebookissa, viihdeuutiset joita kukaan ei lue mut joita kaikki haukkuu, kaikki jotka valittaa uutisten klikkikeräämisestä mutta klikkaa niitä kuitenkin ite, humalaiset, kyynikot, kovaääniset naiset, naiset jotka koko ajan nauraa, miehet jotka kattoo mua ja luulee etten huomaa, huomaan mä, viha, tappelut, tuhahtelu, martyyrihuokaukset, pään aukominen kännissä, naapurit jotka ei moikkaa, täti joka ei bussissa tajunnu etten mä pääse eteenpäin ei tähän nyt mahdu, teinipojat jotka muistelee nuoruuttaan niinku viiskymppiset, parikymppiset jotka puhuu teinipojista niinku viiskymppiset

ah

Ei huvita kirjoittaa, ei huvita ottaa kantaa. Ei huvita rakentaa.
Huvittaa vänistä, valittaa ja vinkua. Koska mun tekee mieli, mun mun mun, minä minä minä.
Minä.

Pääsinpäs sanomaan.

Päivän inspiraatio: Jani Kaaron kolumni HS.fissä 22.8

Ote on Jani Kaaron kolumnista, joka on luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

31. elokuuta 2011

Mitä välii

Väkivaltaisen riehumisen jälkeen seurue pakeni paikalta valkoisella Peugeot-henkilöautolla. Seurueesta kaksi on saatu kiinni. 21- ja 18 -vuotiaat uhrit järkyttyivät tapauksesta.

- He saivat mustelmia ja ruhjeita ja ilman muuta järkyttyivät henkisesti, rikosylikonstaapeli Antti Olkinuora Varsinais-Suomen poliisilaitokselta kertoo.

Olkinuoran mukaan pariskunta on tavanomainen nuori pari, joka ei ole ollut tekemisissä poliisin kanssa."

Ylläolevan on ote Iltalehden uutisesta. Aina, kun luen tällaisia juttuja, mulle tulee epätoivoinen olo.

Se olo koostuu lähinnä siitä, ettei sillä ole merkitystä, miten kiltti mä olen. Miten hyviä asioita mä teen. Keitä mä autan. Koska aina on ihmisiä, jotka tulee keskellä yötä sun kotiin eikä ole kiinnostuneita siitä, miten kiva ihminen sä olet.

Kuvittele se tilanne: sä nukut kotona. Joku tulee väkivalloin ovesta sisään. Sillä on joku motiivi: ehkä se haluaa sun tavarat, raiskata sut, hakata sut, tappaa vaan jonkun koska sitä vituttaa. Sata asiaa on sen elämässä huonosti ja siispä se on oikeutettu kostamaan koko maailmalle, kostamaan sulle.

Vanhuksia ryöstetään jatkuvasti. Kukaan ei välitä siitä, mitä ihminen on kokenut sen 70 tai 80 vuoden aikana, jotka se on maailmassa viettänyt. Mitä tarinoita! Millaisia kokemuksia! Ihan sama. Anna mulle sun rahat.

Mun on sellainen olo, ettei millään ole merkitystä. Ettei tälläkään ole merkitystä. Mä tiedän, ettei se ole totta, että pienelläkin teolla voi vaikuttaa. Silti: miksei se näy missään?

Mua vituttaa uutiset. Mua vituttaa se, ettei hyvyys ole niin tärkeää, että pääsis otsikoihin; hakkaaminen, raiskaaminen ja murhaaminen on. Ketä kiinnostaa muiden hyvät teot, kun tarjolla on vanhuksenvihaaja, sarjamurhaaja tai 37 puukoniskua ylävartaloon?

Musta tuntuu, että on taas aika pitää väliaika uutisten lukemisesta. Mulle on joskus sanottu, ettei niin saa tehdä: pitäähän ihmisen pysyä perillä asioista, tietää, mitä on menossa! Mitähän hyötyä mulle oikeasti on kaikkien näiden murhien yksityiskohtien tuntemisesta, jokaisen ryöstäjän ja kännissä ajavan edesottamusten lukemisesta? Mitä hyötyä on siitä, että mun koko päivä menee pilalle jo ennen aamuyhdeksää, kun se aamun uutislehti huutaa hakkaamisia ja potkuja, joita jaeltiin, kun ihminen jo makasi maassa?

Näistä uutisista mulle tulee se olo, että mitä välii. Mitä väliä on kiltteydellä, yrittämisellä, hellyydellä, kun maailma on kuitenkin yhtä kaaosta ja jokainen tavoittelee vain omaa etuaan. Mitä välii?

Ja just tää on se syy, minkä takia haluan pitää uutistauon. Koska kun millään ei ole mitään väliä, voi vaikka ryöstää, hakata tai puukottaa; silloinhan ihmishenki on arvoton, ihmiset sun ympärillä pelkkää harmaata massaa, joka on luotu vaan edistämään sun hyvinvointia, jonka sä otat keinolla millä hyvänsä. Mitä välii, kaikki on kuitenkin paskaa, juhlitaan kun voidaan. Mitä välii.

Ei. Mä sanon, että on välii.

Mä kieltäydyn siitä mielikuvasta, mitä uutispalstat toitottaa: siitä, että kaikki on pelkkää väkivaltaa, petoksia ja oman edun tavoittelua. Mä uskon, että hyviäkin asioita tapahtuu, saatiin me niistä sitten uutisia tai ei. Uskon, että ihmiset jaksaa yrittää, että ne taistelee hyvyyden ja omien periaatteidensa puolesta myös ilman palstatilaa.

Mä uskon, että on välii.

30. elokuuta 2011

BKO

MTV3.fin Matkailu-sivulla on artikkeli Bhutanista, johon viimein voi matkustaa. Artikkelista voi lukea muut jännät faktat, mutta mua viehätti erityisesti kohta, jossa kerrotaan bruttokansanonnellisuudesta:

Mun mielestä tää on kauhean viehättävä ajatus. Lisäksi BKO tuntuu musta ainakin tän tekstin perusteella jotenkin selkeämmältä kuin "kun BKT lasketan arvonlisäysmenetelmällä, se tapahtuu vähentämällä yrityksen myyntituotoista ostot muilta yrityksiltä ja päädytään markkinahintaiseen bruttoarvonlisäykseen. " (Wikipedia)

Mua viehättää se, että asioita vois mitata muutenkin kuin sillä, miten paljon asioita on tuotettu. Että kulttuurin säilyminen tai "hyvä hallinto" vois olla kriteeri, jolla maan hyvinvointia mitataan.
Että luonnonsuojelulla olis oikeasti suuri painoarvo.
Että jonkun maan hallitus on valmis tekemään näin sen sijaan, että yksittäiset ihmiset toivoo ja haaveilee siitä.

22. elokuuta 2011

Puhutaan ulkonäöstä

Iltasanomissa on tänään mielenkiintoinen uutinen suomalaislapsista. Siinä asiantuntijan mukaan "jopa parikymmentä prosenttia 7-8 -vuotiaista tytöistä kokee olevansa liian pyöreitä. Hänen mielestään myös pojat kokevat ulkonäköpaineita. --- Pojat haluaisivat olla raamikkaampia, mikä ei välttämättä liity hoikistumiseen. Hyvin tiedetään, että miehen on suotavaa olla jotain muuta kuin hintelä. Tyttöjen taas on hyvä olla siroja ja hoikkia, sanoi Anglé Ylen haastattelussa. "

Jutun lopussa on hyvä pointti, josta mulle ainakin tulee fiilis, että moni ei varmaankaan ajattele sitä:


Oman kokemukseni mukaan moni nainen ajattelee, ettei oman itsen haukkuminen ole mitenkään vakava asia tai ongelma. Uskon tämän liittyvän siihen, että kaikkihan niin tekee.

Varsinkin Suomessa tuntuu olevan yleistä, että illan emäntä ei ota niitä kehuja vastaan, vaan lyttää itsensä, jolloin myös vieraat voivat osallistua parjaamiseen voivottelemalla kukin vuorollaan omaa ulkonäköään ja sen puutteita.

Kun ihminen saa lapsen, asia muuttuu: lapsi katsoo aikuista ja oppii. Jäljittelee. Ymmärtää, että oman kehon katsominen kriittisesti on jotakin, mitä perheen aikuiset tekee. Sanat ei olekaan enää pelkkiä sanoja, pelkkiä heittoja. Lapselle se, että naama on taas kuin petolinnun perse, ei ole mikään kielikuva. Onko munkin naama sellainen? Onko se paha asia?

Koska olen tästä aiheesta jo aiemmin kirjoittanut paljon, ajattelin, että tällä kertaa kysyn teiltä.

Koska te saitte ekan kerran kuulla ulkonäöstänne jotakin, hyvää tai pahaa? Miten se vaikutti?
Sanoiko sen kommentin aikuinen vai lapsi, mitä se oli?
Jäikö se mieleen pyörimään, ajatteletko sitä edelleen, tuliko siitä sulle jonkinlainen totuus? Jos kommentti oli loukkaava, miten pääsit eroon siitä?
Pääsitkö?

Kommentoida voi myös nimettömänä.

18. elokuuta 2011

Hitaastilämpeevä

Kävin tällä viikolla sellasessa tilaisuudessa, jossa oli paljon mun entisiä työtovereita. Kun mentiin sinne, ihmiset oli onnellisia: ne nauro ja halaili ja läpsi käsiä.

Mä halasin kahta ihmistä. Niitä, joiden kanssa koen olevani oikeasti jotenkin läheinen.

Oon havainnut, että lämpenen hyvin hitaasti. Sanotaan, et aikuisena on vaikee solmia ystävyyssuhteita; muhun se ainakin tavallaan pätee. Mä saatan nautia tosi paljon jonkun kanssa työskentelystä ja nauraa ja jutella sen kanssa joka päivä, mut sit kun tiet joskus eroaa, en pidäkään yhteyttä. Muhunkaan ei pidetä yhteyttä; se side vaan katoaa sen työn tai koulun myötä. Lopulta poistan sen ihmisen naamakirjakavereistakin. Ihmisen, jonka kanssa oikeasti oli ihan hauskaa.

Mun on jotenkin hankalaa lämmetä. Kun mentiin sinne tilaisuuteen, ei tullut mieleenkään, että hei nyt mä halaan näitä kaikkia, hei nyt mä kosketan niitä, jes miten kivaa. Ei. Mä odotin muutaman ihmisen tapaamista paljon; muut mä muistin, tiesin, että ne on mukavia, muistin meidän läpänheiton – ja silti.

Usein kuulen työpaikalla tai semikavereiden seurassa, että ne on olleet jossain ilman mua. Ehkä ne on kaikki käyneet terassilla tai keikalla tai jossakin; joskus ne suunnittelee näitä retkiä samalla kun syödään. Mua ei yleensä pyydetä mukaan, eikä se mua oikeastaan haittaa – paitsi tällaisina päivinä, päivinä, jolloin mä näen miten ihmiset iloitsee siitä, että ne tapaa vuoden jälkeen. Miksi mä lämpenen niin hitaasti?

Mä tunnen olevani aktiivinen ystävä, joka laittaa viestiä ja pyytää puistoon. Ongelma lieneekin se, että mä pyydän niitä tiettyjä ihmisiä – hyväksi koettuja, koeajettuja ja jo rakastettuja ystäviä.

Jos ihmisiä on paljon ja ne on semituttuja, mä jotenkin juutun: kuuntelen niiden läppää, nautinkin siitä, mut lähden sit himaan ajoissa ja ne menee jatkoille. Aamulla ne naureskelee ja kertoo mulle kokemuksiaan, vaikken ollut siellä. Vaikken pyytänyt saada mennä. Koska oikeastaan mä en halunnut, vaikka haluaisin haluta.

Sanotaan, että aikuisena on hankalampaa saada ystäviä. Mä luulen, että ainakin mun on vaikee saada kunnon ystäviä, niitä, joista tulee enemmän. Enemmän kuin kavereita. Mun on vaikeeta siirtää se ystävyys pois työpaikalta, nähdä se jonakin muuna kuin työn ohessa olevana kivana läpänheittona. Mun on vaikee lämmetä ajatukselle, että hei, mee nyt sinne jatkoille ja bileisiin ja tunge mukaan tee se nyt.

Mullekin on jäänyt matkalta ihmisiä; niitä, joita en poistanutkaan naamakirjakavereista. Niitä, joille halusin lähettää tekstareita, niitä, jotka lähetti mulle. Jotka huuteli mesessä, jotka ei päästäneet irti.

Ne ihmiset ei ole mitenkään maagisia, siis siten, että ne olis mielettömiä superihmisiä jotka pitää muhun yhteyttä joka päivä ja tulee kotoa hakemaan ja on siinä aina ja ikuisesti kunnes ystävyys on syntynyt. Ne ei ole sillä tavalla parempia kuin ne toiset, ne, jotka jätin taakse. Mutta ne jäi, sitkeämmin, vahvemmin. Jotenkin se liima, se siima meidän välillä oli vahvempi. Se vaan jatkoi olemistaan samalla, kun jotkut jo katkes.

Niin, että mä ehdin lämmetä.
Hitaasti.

15. elokuuta 2011

Hitlerin volkkari

Viikonloppuna sain tietää, että Hitler on suunnitellut kuplavolkkarin. Mulle kerrottiin myös, että tää on ihan wanha juttu. Miten oon onnistunut välttymään siltä? En tiedä.

No, tietenkin tein kuten kuka tahansa nykyaikainen kansalainen: jaoin tietooni saamani faktan Facebookissa. Siitä kehkeytyi hieno keskustelu.

Yks ystävä tuli valittelemaan, että nyt ei voi enää kuplaakaan fanittaa, kun se onkin natsien suunnittelema. Toinen kaveri siihen sitten totesi, että siinä tapauksessa elämä on pian aika hankalaa; hänen mukaansa natseilta jäi noin 300 000 patenttia, ja niillä oli tekemistä muun muassa särkylääkkeiden ja Fantan tuotannon kanssa. Kolmas toveri pisti väliin, että natsit kehitteli myös ensimmäisiä eläinoikeuslakeja. Musta tää keskustelu oli avartava ja hieno kokemus.

Kupla on pirun söpö auto. Haluaisin sellaisen. Haluaisin myös VW Kleinbusin.
Musta tuntuu omituiselta ajatella, että mulla ja Hitlerillä olis jotakin yhteistä: että me kumpikin tykättäis kuplavolkkarista.

Hitler oli kasvissyöjä. Sen tiesin jo ennestään. Ymmärrän hyvin tota yhtä ystävää, joka kauhistui kuplavolkkarin ja natsien yhteyttä: natseja ei yleensä tuppaa yhdistämään sellaisiin adjektiiveihin kuten "söpö" tai "hippi", jotka kuplavolkkarista voi tulla mieleen melko nopsasti.

Mä en ymmärrä uusnatseja. En ymmärrä, miten joku vois haluta kannattaa natsismia tai pitäis sitä jotenkin siistinä. En ymmärrä holokaustin ihailijoita tai niitä, joiden mukaan sitä ei tapahtunut. Oon käynyt Anne Frank -aiheisessa näyttelyssä ja tulin niin surulliseksi, että melkein aloin itkeä. Varmaankin juuri siks tuntuu todella omituiselta yhdistää söpö hippiauto ja kasvissyönti henkilöön, jota on helppo pitää jonkinlaisena pahuuden ruumiillistumana.

Mun mielestä tossa Facebook-keskustelussa kävi hyvin selväksi se, ettei mikään oo mustavalkoista. Ettei kukaan ole vain hyvä tai paha, vain kamala tai ihana. Että äärimmäisen julmuuden kasvoina pidetty henkilökin on voinut tehdä jotakin muuta, kehitellä jotakin, mitä mä kuvailisin söpöksi.

Se on käsittämätöntä. Se on ihmisyyttä. Se on sitä, ettei selkeitä rajoja voi vetää; että se, jota pitää ihmiskunnan vihollisena, onkin tekemisissä eläinoikeuslakien kanssa.
Sitä, että ehkä jokainen meistä pystyy hyvyyteen, kauneuteen, tekemään edes jonkun hienon teon, jonkun edes esteettisesti kauniin teon.
Jos haluaa yrittää.

10. elokuuta 2011

Päivän inspiraatiokuva: Today


Otin tämän kuvan Haagissab eräässä hippikaupassa. :3